HOITOTAHTO

Yritin tehdä hoitotahtoa, mutta alkoi ahdistaa.
Pitääkö minun nyt, tässä kolmannen iän kynnyksellä, kun elämää saattaa olla vielä vuosikymmeniä edessä, ryhtyä miettimään kuolemaa(ni).

Olen kokenut kaksi epäreilua kuolemaa: isän kuoli 62-vuotiaana ja ystävä 52-vuotiaana. Jäi kesken kaksi tärkeää elämää.
En ole vieläkään tottunut tekemään päätöksiä ilman isän mielipidettä. Viimeksi toissa yönä hänelle esittelin hökkeliä. Isä hyväksyi erikoisen rakennelmani.
Ystävä menehtyi kesken juhannusjuhlien. Vaikka syöpä oli todettu reilu vuosi aikaisemmin, hän eli viimeiseen asti. Hyvää arkea syvässä tuskassa.

Entäs minä. Jos yllätyskupsahdusta ei tule, on todennäköistä että dementoidun. Sellaiset ovat geenit ja sukuhistoria.
Äidin molemmat mummot kuppelehtivat melkein satavuotiaiksi muistamattomina mutta fyysisesti terveinä. Täti vietti lennokkaat 90-kymppiset ja äitikin juhlii ensi vuonna pyöreitä.

Jos joudun vuoteeseen, lasten kuvia, kirjoja ja kipulääkettä reilusti, kiitos. Eikä sitten liian paksua täkkiä. Piimää ja joguttia inhoan, mutta maitoa, maitoa pittää olla. Aamulla jos sais nukkua ja yöt kukkua.
Jos hupatan omiani, niin kuunnelkaa sujuvasti ja uskokaa kaikki. Jos käyn kimppuun, antakaa lääkettä.

Pistäkää sitten sukuhautaan ja siihen valkoinen pieni risti.
Ortodoksisen meiningin ohjaa isä Timo, hän kun on sen verran nuori,että saattaa olla vielä virassa vuonna 2050. Toivottavasti tosiaan eletään (kuka elää, kuka ei) tuota vuotta, että isompia ei jää kesken.

Yritän nyt - tästä päivästä eteenpäin - elää niin, että hautajaisjuhlissa olisi kiitoksen ja hyvän mielen henki.Syökää vatsat täyteen omia mieliruokia - ei minun. Sitäpaitsi olen kaikkiruokainen.

Kuolinilmoituksen laatiminen ja haudalla hyppääminen on joutavaa, niistä vapautan jäljelle jääneet.