Metsän hohtava pensas hukassa

Paperit lentelee ja kello käy, tassutan pitkin huushollia ja kaivan joka kolon. Löytyy jos mitä tärkeää kuten muistitikun kadonnut pää, rutistunut dispositioluonnos, tuolijumppaohje, saunalahden lasku, lasten joululevy, koiran rekisteritodistus, rannekello. Siinä ne kaikki ovat olleet – ei hukassa, vaan tässä pikku offisepömpelissä ihan käden ulottuvilla.
Mutta missä on metsän hohtava pensas? Kohta on lähdettävä, nyt jostain pikaisesti varasuunnitelma! Tulee taas kumottua yksi luovuusteoria, jonka mukaan joutilaisuus on luovuuden ehto. Kuka on luovempi kuin hätäp:t housuissa juoksenteleva opettaja, jolla ei ole mitään valmista ja tunti alkaa vartin päästä, jossa ajassa pitää ajaa vielä 15 km valtatietä lumisateessa, todennäköisesti rekan perässä.
Musiikkia! Ahmaisen kourallisen cd-levyjä. Puron solina? Ei, se kusettaa. Valaitten ääntelyä? Ei. Kamalaa vonkumista. Ortodoksista kirkkomusiikkia? Ei, liian mahtipontista. Pakon edessä valitsen Bethovenin Fyr Elise. Puolen minuutin kuuntelulla huomaan, miten suloisesti sävelet siinä pompahtelevat kuin vesipisarat tyynen lammen pintaan. Jos tässä tilassa tulee mieleen mitään tyyntä, valinta on varmasti hyvä. Siis mankka pussiin ja menoksi. Myöhästyn ja selitän syyksi kadonneen pensaan.
Kun avaan luokassa kansion ja nostan läsnäololistaa, niin mitä helvataa: listan alla lepää Metsän hohtava pensas! Tuijotan sitä äärettömän epäuskoisena ja huokailen ääneen, ällöttävän pateettisesti. Päätän kuitenkin soittaa Elisen, kun tuli mankkakin raahattua paikalle. Pensaan kätken hellästi papereista alimmaksi. Odottakoon siellä tallessa hetkeä, jolloin luen tämän meditatiivisen tekstin taas jossakin jollekin inspiraation lähteeksi.
Tarinan opetus: jos metsän valo sammuu, voi kyllä eksyä, mutta saattaa päästä käsiksi outoihin ja tarpeellisiin uusiin löytöihin – ja kuinka ihanaa on löytää hukatuksi luullut!