Saimit Sorsakoskella

Siitä on kohta kymmenen vuotta, kun aloitin luovan kirjoittamisen ryhmän ohjaamisen Leppävirralla. Enää en ohjaa ryhmää, mutta meistä muodostui pysyvä porukka, Saimit.
Virallisen kurssituksen loputtua huomasimme, että ryhmä on niin yhteen nivoutunut, ettei hajoaminen tule kysymykseen. Saimin nimipäivä oli jotenkin sopivasti kalenterissa siinä kohtaa, johon suunnittelimme kesätapahtumaa. Saima Harmajan lisäksi mieleen tuli Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. Siinä Saimi kellottaa pöpelikössä ja poutapilvet soutaa taivaalla.

Eero Järnefelt: Saimi kedolla

Ensimmäinen Saimi kedolla-tapahtuma järjestettiin Konnuksen kanavalla viisi vuotta sitten. Se oli ihan avoin tilaisuus ja paikalla oli parikymmentä osallistujaa. Osanottajat kirjoittivat Saimien tekemien  inspiroivien tehtävien avulla kukin omia juttujaan ja ne sitten purettiin.

Sen jälkeen Saimit ovat kokoontuneet enemmän tai vähemmän julkisesti. Tänä kesänä   Anja-Saimi kutsui meidät kotiinsa Sorsakoskelle. Sielläpä syntyikin varsinainen performanssi. Anja oli järjestänyt vintilleen valtavan määrän vaatteita, koruja, kenkiä ja kaikenlaista rekvisiittaa. Jokaisen piti pukeutua joksikin. 

Sitten ruokapöydässä Anja esitteli itsensä piiaksi, jolle oli jäänyt tämä Esterilän kartano, kun isäntäväki meni Pariisiin. Jokaisen piti ihan extempore siinä ruokapöydässä, oudot kamppeet päällä kehittää itselleen tilaisuuteen sopiva rooli. 

Oli siinä sekalainen seurakunta. Oli Niiskumuikkunen, Nuuskamuikkusen sisarpuoli, aikakoneella tullut tuohihattuun ja virsuihin pukeutunut savolainen alkuasukas suoraan kodasta, paronitar Wittenberg Saksasta sekä sekava joukko kartanon sukulaisia, vävyjä, tyttäriä, tätejä. Joukkoon oli eksynyt myös sanaton ja välillä jalaton mies.

Minä keksin olla Pariisista tullut Musta Venus, runoilija Baudelairen muusa. En muistanut siihen hätään B:n runoa ulkoa joten lausuin "mahtava peräsin ja pulleat purjeet".

Kuvan otti  Tuula Kumpulainen, joka ei siksi ole kuvassa.

Kartanon herkkuja a´la  Anja-piika

Kyllä ihmisen pitää leikkiäkin välillä ja Saimit sen osaa!

Herättäjäjuhlat

Kun olin pikkutyttö, kylä tyhjeni Herättäjäjuhlien aikaan. Meiltä ei menty. Ei sitä körttiläisyyttä voinut kuitenkaan välttää, eikä toki ollut tarpeenkaan. Seuroissa veisattiin ja kylän kuulu maallikkosaarnaaja Jussi Maliranta puhui. Seurathan oli koko kylän tapahtuma uskontoon tai aatteisiin katsomatta. Koulussa opeteltiin Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen… tarvittavin kiekauksin tietenkin. Moni muukin körttivirsi tuli tutuksi, vaikka ei niitä sillä nimellä kutsuttu, ne olivat virsiä vaan.

Suvussa kulki lisäksi pitkään luulo, että olemme suoraan ylenevässä polvessa Paavo Ruotsalaisen sukua. Serkkupojan sukututkimus paljasti, että ei olla, ei lähellekään, joka tulkoon tässäkin nyt ilmaistuksi. Paavon ainoa poika kuoli nuorena ja perheettömänä. Tämän opin vuosia sitten Aholansaaressa Viimeiset kiusaukset- oopperasta. Siinä Riitta huuteli järvelle Paaavoooo..tule saaareeeennn.

Eilen 8.7.2017 istuin Nilsiän Herättäjäjuhlien iltaseuroissa. Halusin kokea juhlien atmosfäärin. Voi kuulkaa, ei se niin spontaania ollut, mitä oletin. Olin lukenut körttien luovasta veisujen ja puheiden virrasta, että puhuja nousee yleisöstä ja yleisö vastaa puhujalle virrellä. Näin varmaan Paavo Ruotsalaisen aikaan, kun papit eivät suostuneet tulemaan seuroihin ja muutenkin hylkivät Paavoa. Eilen kuulin, että Paavo sai kirkollisen siunauksenkin vasta yleisön painostuksesta.   

 Eiliset  puhujat  oli valittu etukäteen ja näköjään virretkin. En kuullut, että kukaan seitsentuhantisesta yleisöstä olisi kiljahtanut virren numeron. Kyllä se numero tuli kovaäänisestä.  Puhujat olivat julkkiskörttejä ja sanat puhujiensa näköisiä. Ensin joku opettaja opetti, sitten joku elokuvaohjaaja yritti saada virnuilevan sävyn juttuunsa. Nilsiän oma poika Antti Heikkinen tuli puhujapönttöön suoraan teatterin lavalta ja esitti puheenvuoronsa näyttämötaiteellisesti hyvin. Lopuksi pari pappia saarnasi. Yhteistä kaikille puhujille oli kuitenkin kannustaminen mateluun Jumalan ja ihmisten edessä. Minä vaivainen oon mato matkamies maan…suomeksi minä en ole mitään. Onhan  nöyryys jossain tilanteessa ihan paikallaan, mutta ei mun luonteella eikä varsinkaan pysyvänä elämän asenteena. Kun liikaa nöyristelee, tulee paradoksaalisesti samalla ylentäneeksi itsensä. Näitä kiemurtelevia mummukoita on joutunut sietämään aikoinaan työn puolesta. Huh.

Minun uskoni on luonteeltaan mysteeristä, siis  aistillisuutta ja  salaisuuksia täynnä. Ei se muuta voisikaan olla tällaiselle evoluutioteoriaan uskovalle, ainaiselle epäilijälle. Sanon arvostetun filosofi Torsti Lehtisen sanoin: En ole uskossa, mutta usko on joskus minussa.

Mistä körtit saavat isot pinnat on suvaitsevaisuus. Heille uskonydin on, että kaikki kelpaavat. Itseasiassa kristinuskon ydin myös. Tässä olisi opettelemista muillakin kirkoilla.

Olisin halunnut mennä vielä kirkkokonserttiin, mutta en voinut kävelyttää Sirua ja Jounia pitkin Muuruveden kirkonkylää, kun olivat jo Nilsiän kolunneet. Jounilla kun oli vain shortsit ja ilta alkoi viiletä.

Kotiseutumatkailua

  

Taiteilija Kaarina Kaikkonen ripustaa paitoja Iisalmen Raatihuoneen ulkoseinälle.

Päivä alkoi Iisalmesta, Kuutolankadulta, samalta, missä isä pikkupoikana juoksenteli, kasvoi, lähti sotaan ja maailmalle.  Vanhat talot on purettu ja uutta rakennettu, niin pitääkin. Tänä päivänä Miettis-Kalevin nuorin tytär vilkuttelee parvekkeelta samaisella kadulla.

Anneli, Jarmo ja Ossi.

 Matka jatkui Valkosen Pian ja Marian kanssa Sukevan tsasounan praasniekkaan. Sukeva on minulle hengellisen elämän alkukoti. Kun pikkutyttö viedään korvesta kirkkoon niin kyllä siinä aistit aukeaa. Jo junamatka Pyöreen pysäkilta suureen maailmaan, Sukevalle, oli elämys, saatikka sitten  lasimosaiikki kirkon katonrajassa ja rytmikäs körttilaulanta. Tästä kirkosta vieraannuin. Kun kyllästyin olemaan pakana, aloin pyöri toisen kansakirkon liepeillä ja pyörin edelleen.

Piispallista juhlavuutta. Metropoliitta Panteleimon, naapurin poika Vieremältä.

Maria ja Pia 

Takaisin Iisalmeen ja Raatihuoneelle. Siellä syötiin.
Tässä salissa ukkini Taavetti Miettinen istui tuoreen kaupungin kaupunginhallituksessa nuorsuomalaisten edustajana. Samaan aikaan toinen ukkini Antti Ruotsalainen  elätti suurta perhettään Ryönän sahan Ukonniemen torpassa Kiuruvedellä.  Molemmat ukit tunnettiin monipuolisina ja kekseliäinä, liikkuvina miehinä. Taavetti käväisi Amerikassa ja Anttikin oli sinne matkalla, mutta päättikin hoidella jonkin aikaa  Jokelan kartanossa rengin vakanssia ja palasi sitten takaisin Kiuruvedelle. Olisi tässä siis hyvät (tai pahat) prosentuaaliset mahdollisuudet olla jenkkityttö. Loppujen lopuksi synnyin Iisalmen Makkaralahdella.Yeah.

Iisalmen raatihuone sisältä....

Raatihuoneen ulkokuori sai tänään paitapeiton, kun taitelija Kaarina Kaikkonen toi kotikaupunkiinsa oman tavaramerkkinsä,  liehuvat paidat. Tässä taiteilijan  muita töitä http://kaarinakaikkonen.com/

... ja ulkoa. 

On juuria Iisalmessa, Sukevalla ja Kiuruvedellä, mutta syvimmällä ne ovat Lapinlahden mullassa. Joku tyyppi lähti 1700-luvulla Vehmersalmelta, Miettisten kantakylästä kohti pohjoista ja pysähtyi Lapinlahden Alapitkän Naarvanlahteen... mutta tämä on jo toinen tarina.

Lapinlahden taidemuseo

Kirsi Neuvonen: Karhuntalja 2015

Täällä tein omavaltaisia taidetulkintoja, mutta onneksi mukana oli hoksaavainen nuori, joka ymmärsi paremmin taiteilijan tarkoituksen. Toisin sanoen huomasi kokonaisen patsaan, joka oli mennä minulta kokonaan  ohi.

Maria oli muuten vähällä saada taulun seinälleen, mutta Pia  huomasi vähän ennen maksuhetkeä, että hinta tarkoittikin pelkkiä kehyksiä. Taulu on kyllä kaunis korttinakin.

Automatkan aikana järjesteltiin taistolaiset, revarit, kolmaslinjalaiset, kirveslinjalaiset, mikkihiirikerholaiset, SKP, vihreät, jopa demarit ja ay-liike paikoilleen. Käytiin jotkut vaalit uudelleen ja perustettiin Vasemmistoliitto. Taisi  siinä papitkin joutua ruotuun ja itseasiassa koko maailmankaikkeus.

Alkukesää

On laitettu kesäkukat, suunniteltu uutta kesäterassia, ihailtu rakentajien kätten jälkiä, ongittu kukkokaloja, jopa siivottu.

Huomenna pitää viedä kaksi suurta kassillista kirjallisuustieteellisiä julkaisuja kirjastoihin. Kun sain Rimmon-Kenonit ym.  kasseihin, tuli kyllä helpottunut olo, vaikka niitä kaikkia olin himoinnut omaksi. Paremmassa tallessa ne siellä kirjastossa ovat. Opiskelu on riemullista, mutta erityisesti irtautuminen siitä suorastaan nostaa pilviin. 

Siivosin Pömpelin ja karsin ainakin 30 turhaa kirjaa kierrätyspisteeseen. Toivottavasti ei mene aarteita ja toivottavasti joku löytää noista itselleen aarteen. Itse otin kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Juhani Ahon kootut. Olihan ne otettava, kun Jussi A on vähän niin kuin oman kylän poikia sieltä Iisalmi-Vieremä-akselilta siis ja asuupa muuan Valkosen perhe Juhani Ahontiellä Lapinlahdella. Kyllä Aho-opukset on hyllyssä oltava.

Yksi seinällinen kirjoja pitää riittää minulle. Tämä on tilakysymys. Sitä paitsi pienessä kirjastossa kirjat ovat intiimisti lähellä, sallivat hypistelyn. Niitä voi loitontaa ja lähentää oman mielialan mukaan. 

Tällä kertaa otin venäläiset klassikot omaan riviin, kun rakastuin talvella Raskolnikoviin. Haluan sellaista lisää ja venäläisiä ehkä tullaan käsittelemään perusteilla olevan Salonkilevottomien istunnoissa joskus.

Salonkilevottomista lisää myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa sen verran pitää raottaa, että kyseessä on ryhmä, joka ei tule ikinä hakemaan mitään avustuksia eikä apurahoja, ei häiritse Patentti- ja rekisterihallitusta ilmoituksilla, ei kumartele sinne eikä tänne. Ei haali tukka putkella mainetta eikä kunniaa, ei edes jäseniä ja kuolla kupsahtaa, kun on täyttänyt paikkansa maailmankaikkeudessa.

Siirsin kirjallisuusterapia- ja elämänkaarikirjat kesäksi vähän syrjään, lomalle. Runokirjat ja Pulkkiset ovat silmien tasolla, uskonnolliset vähän takavasemmalla, kuitenkin käden ulottuvilla. Novellit ja muutama dekkari ovat myös otettavissa. Katon rajassa on luettuja ja lukemattomia arvokirjoja, joita en ehkä tarvitse, mutta poiskaan ei voi heittää. Sieltä minulle hymyilee Tupakoiva kala ja Ruusun nimi, että joskohan joskus päästäisiin lähempään tuttavuuteen. Kenties.   Finlandia-voittajat pönöttävät ihan omassa lokerossaan.

Lasten kirjat ovat matalalla tietenkin. Osa niistä jo repaleisia, monen sukupolven kuluttamia. Rakkaimpia. ”Meidän kylässämme asuu Aino…”

Näin tänään, vaikka ei ole poissuljettu sekään ajatus, että joskus vuoraan koko kodin kirjoilla. Siihen loppuisi haaveilu ruusutapeteista.

Tässä merkinnässä on vielä mainittava, että viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 10 vuotta sielunkumppanin löytymisestä. Eipä olisi silloin uskonut, että tässä vielä taaperretaan samoja teitä.

Kaikesta tästä iloiten menen huomenna kotitsasounaan kuulemaan Akatistosta luomakunnalle. Teille muillekin toivottelen jokaiselle oman mieltymyksen mukaista, parasta kesää! 

Leppävirran tsasouna

Talo metsän laidassa

Talo metsän laidassa

on Arto Mellerin (1956-2005) novelli kokoelmasta  Rubiinisilmäinen pääkallosormus, 1985

Novellin tapahtumat sijoittuvat 60- luvun Pohjanmaalle, Tulivuorijärven rannalle, epäilemättä Lappajärvelle, kirjailija Mellerin kotikylään.

Autioituvan maaseudun ilme on käsin kosketeltava. Saunan piisin tiilet murenevat, tervapahvikatto jäkälöityy, hylätyn navetan seinänvierus puskee nokkosta, tuulimyllyn siivet repsottavat, urheilukenttä heinittyy, tien erottaa pellosta vain nopeusrajoituskyltit.

Novellin alussa päähenkilö Alvi istuu saunan seinustalla ja levittelee kiveksiään kylmälle kivelle.

Alvi on palannut kotimökkiin metsän laitaan äitinsä luo Pietarsaaren Shcaumanin tehtaalta, jossa työ hänen omin sanoin ”ei ollut valkoisen miehen hommaa”.

 Kukaan ei kotikylällä tarvitse Alvia. Ainoa seura on kylän juopporinki, vertaiset.

Äiti pitää pojasta huolta alkunaisen lähes geenimäisellä intensiteetillä. Hän etsii poikansa hampaita ojan penkoilta ja kun kyllästyy pojan putkareissuihin, hakee tämän kylän juopporemmistä ”Tästä lähin minä teen sinun kiljusi”.

 Alvi pohtii päivät pitkät nuoren miehen viriilillä hartaudella jonkun  evijärveläisen kaverin sanomisen ristiriitaa ”En oo ikipäivänä vittuun kahtonut enkä toista kertaa kato”. Äiti ymmärtää mistä on puute ja laittaa Ilkkaan ilmoituksen ”Haetaan harjoittelijaa maatilalle”.

Ilmoitukseen vastaa emäntäkoululainen neiti Saima Nokela.  Parin yön jälkeen Saima pakenee ”noitaämmää ja sen kolkolla tavalla komeaa poikaa” niin että kylän verhot heiluvat. Tarina ei kerro, mitä mökissä tapahtui.

Äiti ei lannistu, vaan lähettää Alvin lavatansseihin, tekee vielä valmiiksi listan kysymyksistä siltä varalta, että jos Alvi sattuu pääsemään saatille. Pääseekin ja kun äidin kysymykset loppuvat, Alvi kysyy: Miten olis, ostatko linkkuveihen?  

Mökin elämä menee aina vaan alaspäin. Joki vie täkit pyykkireissulla, Alvin hampaat katoavat lopullisesti, viljaan tulee torajyvä ja repii Alvin suoliston, mustalaiset siisteinä ihmisinä kiertävät haisevan mökin kaukaa. Kehitys pysähtyy mökkiin kuin koko syrjäiseen maaseutuun. ” lude huokaa ummehtuneissa huoneissa ja viili piimii pöydällä. Ja taas tulee kevät ja kesä, syksy ja talvi.”

 Arto Melleriä ei pidetä tietoisesti kantaaottavana henkilönä. Hänet tunnetaan pikemminkin boheemina kirjailijana, jonka tuotannossa näkyy rock-mystiikka, estottomat kielikuvat ja huumekokemukset.  

Tämä novelli nivoutuu kuitenkin vahvasti vallitsevaan yhteiskuntaan. Kun globalisaatio maailmalla vahvistui, meillekin alettiin tuoda Keski-Euroopasta halpaa viljaa ja lihaa. Siinä jää toiseksi kitukasvuiset pohjoiset pellot. Maa ei enää elättänyt, rakennukset kaatuivat, pakettipellot pöhettyivät. Vain ne selvisivät, joilla oli riittävästi maata ja mahdollisuus haalia ne pakettipellotkin tuotantoon.

 Kaikki eivät löytäneet paikkaansa tässä murroksessa.  Siellä tönöttävät alvit suljettujen kauppojen laitureilla kuin ainakin aikansa näköispatsaat. 

Tulevaisuuden toivoa tarinassa edustaa Saima Nokela.

Hän piipahtaa mökissä, kun erehtyy luulemaan lehti-ilmoituksen harjoittelijan paikkaa todelliseksi. Saima lähtee saman tien, kun huomaa, että hänet on huiputettu sinne peräkammaripojan morsiameksi. Aikoinaan äiti jäi mökkiin kurjiin oloihin, mutta Saimalla on todellisuudentajua ja omanarvontuntoa. Hän on tuulahdus ulkomaailmaa, sieltä tulee ja sinne menee. Hän tiedostaa asemansa ja päättää itse asioistaan.

On poliittisten päättäjien tehtävä muuttaa oloja, taiteen tehtävä on osoittaa epäkohdat. Arto Melleri tekee sen osaltaan tämän novellin kautta.

Baudelaire ja Vexi Salmi

Hurmioituneena vieläkin viikonlopun kirjallisuussessiosta ylöskirjaan muutaman siitä palasen. Aiheena oli kirjallisuusanalyysi. Mietimme mm. kuinka paljon kirjailijat ammentavat toistensa teksteistä?

Antiikin kirjallisuus on tietenkin ehtymätön lähde, eikä kirjailija ole mitään, jos ei jostakin myytistä jotain ammenna. Minäkin yritin kirjani rakennusvaiheessa istuttaa tarinaan Ainoa, Väinämöistä ja Joukahaista. Hahmot lähtivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja vain Ainoon jäi joitakin yhtymäkohtia Kalevalan Ainosta.  Eihän ne toki saakaan sitoa liikaa.

Kun veivasimme Pentti Saarikosken runoa Vorwärts, löysimme siitä pasifistisen sanoman ja selkeän yhtymäkohdan Väinö Linnan Tuntemattomaan. Vai oliko se  huikea opettajamme Panu Hämeenaho, joka tämän meille avasi.

Pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä,
jos kävisikin kalpaten sotatiellä

ja takaisin jumalille siirtyisi korkein valta.
Niin he ryömisivät esiin ajan kengän alta,

istuisivat kiville ja antaisivat kypärän kiertää.

No niin. Siinäpä  aika velikullat istuvat kivellä ja juoma kiertää. Aseet ja kypärät pääsevät parempiin tarkoituksiin. Takana on aseveljeys natsien kanssa ja marssinjytke on laannut. Ihmisyys, jota tässä jumaluudeksi kuvataan, on ottanut jälleen vallan.

Kekseliäimmän vertauksen intertekstuaalisuudesta kehitti Pia, jonka blogista nappaan tähän kohdan, kun Pian blogialusta ei oikein salli linkitystä vanhoihin teksteihin.

Näin siis vertautuu ranskalainen 1800- luvun runoilija Baudelaire  ja suomalainen 2000-luvun sanoittaja Vexii Salmi.

Tässä suora lainaus Pialta:

Solistiyhtye Suomen biisi Mahtava peräsin ja pulleat purjeet on kuin mukaelma Baudelairin dekadentista runokokoelmasta Pahan kukat. Pahan kukatkin on täynnä viiniä ja huumeita, seksiä ja houreita. Solistiyhtye Suomen säkeissäkin ollaan baaritiskillä kuin Kiteen Pahan Punikkikukka konsanaan, juodaan viiniä ja käytetään paljon rahaa huonoihin naisiin sekä muutenkin moraalittomaan elämään.

Baudelaire kirjoitti runon kreolirakastetulleen, joka ilmeisesti on ollut upea ilmestys:

Komea laiva
Tahdon kertoa sinulle, oi suloisa lumoojatar,
kaikesta mikä hehkeyttäsi koristaa.
Tahdon kuvailla sinulle kauneuttasi,
jossa lapsekkuus ja kypsyys menevät yksiin.

Leveiden hameiden halkoessa ilmaa olet kuin
komea laiva, joka lähtee satamasta
purjeet pulleina, vaappuu selälle
lempeän, uneliaan, hitaan rytmin viedessä:

Muhkean, pullean kaulasi, rehevien hartioidesi
varassa keikkuu pääsi oudon sirosti.
Tyynen levollisesti, voittoisasti
kuljet missä kuljet, majesteettien lapsi....Jne jne

Seuraavassa säkeessä Baudelaire kuvailee rakastettunsa povea sanalla jyhkeä kaappi ja hänen käsivartensa, jotka pitävät nuoria uroita pilkkanaan, haastaisivat kimaltavan boankin. HUH, miten aistivoimaista.

Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui

Mä pokkasin heti ja tanssimaan vein
Ja parhaimmat taivutukseni tein
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja minulle hän melkein antautui

Mä nopeissa heitoit ja spagaatit tein
Ja korva suussa mä hitaammat vein
Ja kalleinta viiniä listalta hain
Ja maksoin urkeilla laskuni vain

Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui

Jne

Pahan kukat

 

Sain tänään hoidettua osuuteni kirjallisuuden opintojen verkkolukupiirissä.

Pahan kukat on runokirja. Sen kirjoitti Charles Baudelaire Pariisissa 1857. Sanotaan, että kirja on modernin kirjallisuuden alkuteos.

Kirja sai heti ilmestyttyään tylyn tuomion ja sekä kirjailija että kustantaja tuomittiin oikeudessa sakkoihin julkisen moraalin ja hyvien tapojen loukkaamisesta. Kuusi runoa pantiin julkaisukieltoon. Muutaman vuoden kuluttua teos ilmestyi siistittynä.

Koko Eurooppa eli 1800- luvulla vahvaa yhteiskunnallista murrosta. Valtarakennelmien muutosten lisäksi liikehdintää tapahtui kaikessa ajattelussa. Karl Marx julkaisi Pääoman. Friedrich Nietzsche kyseenalaisti teoksillaan ja ajattelullaan länsimaisen filosofian tradition. Sigmund Freud julkaisi unen logiikkaa ja unien syntyä tarkastelevan tutkimuksen Unien tulkinta. 

Myös taide alkoi heijastaa muuttavaa maailmaa. Oli kokeilevaa teatteria. Tanssi ja pantomiimi tuotiin näyttämölle. Runo vapautettiin realistisesta todellisuuden kuvauksesta ja ulkokohtaisuudesta, ilmaisussa alettiin käyttää symboleja.

Pahan kukat avantgardistinen teos. Se tuo runouteen uusia ilmaisemismuotoja, kyseenalaistaa perinteiset muodot. Tavoitteenakaan ei ole miellyttää suurta yleisöä. Jos haetan kirjalle sanomaa, se on se, että jos kauneus saadaan nousemaan esiin jokapäiväisestä, saa arki uuden arvon ja merkityksellisyyden.

Rumuuden estetiikka on koko kirjan kantava voima. Se näkyy parhaiten runossa 

Raato (katkelma)

Muistako, rakkaani, mitä kerran kävelyllä näimme?

Oli ihana kesäaamu, kun polunmutkassa

soravuoteella rietas raato

koivet ilmassa retkotti kuin himokas nainen.

Se höyrysi, huokui saastaa,

julkeasti, kylmästi levitti

kupunsa huuruavat sisukset silmiemme eteen. 

Aurinko porotti mätänevään haaskaan

kai paistaakseen sen kuin

pihvin – että Uljas luonto

saisi runsaana takaisin sen

minkä kerran sitoi yhteen.

taivas katseli mahtavaa ruhonretaletta

kuin puhkeavaa kukkaa. 

Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä tuikit   

silmissäni, aurinkona

valaiset luontoni, oi

enkelini, tärkeimpäni

samanlaista lokaa, samanlaista

kuvottavaa saastaa - aivan

samanlaista tulee sinustakin, oi

kauneuden valtiatar, kun

sakramentit saatuasi

menet ruohon ja rehevien kukkien alle

luutarhan multiin

mätänemään.  

kaunottareni, kerro sille madolle,

joka sinua suudelmin syö,

että yhä on minulla tallessa

jokainen multiin menneen

rakastettuni muoto, olemus, ylimaallinen! 

Kun katsot runoa kokonaisuutena, näet sen estetiikan, mikä rumuuteen voi sisältyä. Ja ajatelkaa, miten lohduttavaa. Madot syövät meidät suudelmin, kun menemme maan multiin, luutarhaan.