maanantai 7. maaliskuuta 2016
Liikehdintää kirjojen ympärillä Itä-Suomessa
Kovasti odotellaan pulkkisseuralaisten kanssa päätöksiä apurahoista ynnä muusta maallisesta, että päästään pyöräyttämään tällainen pyörä käyntiin.
Matti Pulkkinen (1944-2011) kirjoitti neljä laadukasta romaania, joiden mukaan tämän kiertueen tapahtumat on nimetty. Romaanihenkilön kuolema- teos ei varsinaisesti näy tässä vaiheessa paitsi Nurmeksessa, jossa pohditaan, tunnistaako kirjailijan romaanihenkilöstä.
Tuli rahaa tai ei niin tänä vuonna tapahtuu ainakin seuraavaa:
7.5. Nurmes, Lipinlahti, Haikolan talo
Ja pesäpuu itki - seminaari
Ohjelma:
Kunniakäynti kirjailijan muistolaatalla
Historiallinen katsaus kirjailijan elämään
- Yrjö Ihalainen (kirjailijan nuoruudenystävä)
Tunnistatko kirjailijan romaanihenkilöstä?
- Kirjailija Simo Hämäläinen
Yhdistyksen vuosikokous
11.6. Oravikoski, Leppävirta
Elämän herrat ja Saimit kedolla- kirjoittajatapahtuma
Ohjelma:
Osallistujat kirjoittavat mietteitään oravikoskelaisen valokuvaaja Seppo Hinkulan valokuvista. Tämä poikkitaiteellinen galleria jatkaa elämäänsä Oravikosken Kuntotalolla ainakin kesän 2016 loppuun. Tilaan muodostuu elävä taidenäyttely, jonka toteuttamiseen kävijällä on mahdollisuus osallistua tekstillään. Kuvien lähelle varataan kynää ja paperia ja tekstit kuvien vierellä vaihtuvat säännöllisin välein
Arviointipaja
Päivän aikana syntyneitä kirjoituksia arvioidaan lempeästi kirjallisuusterapeuttisin ja taiteellisen perustein.
Arvioitsijana toimii kirjailija Pentti Stranius Lieksasta sekä koko yhdistyksen hallitus.
Kirjoittajalla on mahdollisuus saada palaute kirjoittamastaan tekstistä.
Tapahtuma on osa Leppävirta-päivien ohjelmaa.
2.9. Lapinlahti
Ehdotus rakkausromaaniksi -kirjallisuusilta
Mikä on sinun rakkausromaanisuosikkisi?
Illlassa esiintyy kirjailija Heidi Jaatinen Kiuruvedeltä.
Tapahtuma on osa kulttuuritapahtuma Aikataikaa.
8.10. Lieksa, Kulttuurikeskus
Romaanihenkilön kuolema- Matti Pulkkinen-seminaari
Kirjasta kertoo kirjailija, tutkija Pentti Stranius
Kadonneet ja kesken jääneet työt - ja kirjailijan viimeiset vuodet Lapinlahdella.
Kaikki tervetuloa näihin pieniin ja kauniisiin tapahtumiin!
lauantai 23. tammikuuta 2016
Klassikoita
Olen seurannut ystäväni Pian Karamazovin veljesten ( Dostojevski 1880) lukuprosessia. Kun Pian blogissa www.piavalkonen.fi ei ole kommenttimahdollisuutta niin laitanpa tähän vähän ajatuksenvirtaa teemasta.
Olin joku vuosi sitten Valamossa Torsti Lehtisen Dostojevski - seminaarissa ja Karamazovit oli sinne ennakkolukemisena. En varmaan lukenut loppuun, mutta sen verran, että pysyin kutakuinkin kärryilla kun ”viisaammat” keskustelivat kirjasta.
Mikä noissa venäläisissä klassikoissa on, että vaikka niihin tarttuu innolla ja jopa viihtyykin, niin kesken jäävät. Se on se kärsimättömyys. Hitto, mie tämän vielä selätän!
Katsoin eilen illalla digiboxilta englantilaisen John Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina. Olipa virkistävä kokemus. Elokuva oli tehty ikään kuin näyttämölle, teatterisaliin. Kamera kuitenkin liikkuu ennalta arvaamattomasti. Yhtä äkkiä kulisseista avautuu autenttinen talvimaisema. Kasvokuviin on saatu paljon informaatiota. Moni kohtaus kuvataan hurjilla tanssikohtauksilla niin kuin Annan ja Wrotskin kohtaaminen. Hienosti on myös kuvattu tanssilla Wrotskin välinpitämättömyys Kittyä kohtaan. Aluksi luulin, että digiboxi pätkii, kun kuva välillä pysähtyi sekunnin murto-osaksi, mutta sehän oli ihan tarkoituksellista ja perusteltua, kun siihen tottui.
Jonkin aikaa koetin saada elokuvaa johonkin kategoriaan, että mitä hittoa, onko tämä musikaali, näyttämösovitus, tanssiesitys vai mikä. Se oli kaikkea ja tyyliin tottuessa ei härinnyt, päinvastoin.
Olihan elokuvasta karsittu länsimaiseen tyyliin jotain oleellista venäläisyyttä kuten ortodoksiset tunnukset, mutta silti siihen oli saatu alkuteoksen tuntua yllättävän paljon.
En tiedä, miten elokuva avautuu, jos ei tunne tarinaa, mutta minä pidin. Saippuaversioitakin on nähty ja itse Greta Garbokin on tainnut esittää Annaa.
Leo Tolstoin teosta Anna Karenina (1875-77)pidetään maailmankirjallisuuden klassisena rakkausteoksena. Se on paljon muutakin. Tietenkin aikalaiskuvausta tsaarin ajan Venäjältä, mutta myös naisasiaa. Siinä missä Wrotski hyväksytään seurapiireihin, miehensä jättänyt Anna joutuu syrjityksi ja ajautuu hermoraunioksi. En muista, käyttikö kirjan Anna morfiinia - pitää tarkistaa - mutta elokuvassa tuotiin sellainenkin näkökulma esiin.
Kirja on ennen kaikkea ihmissuhdekuvausta. Jokainen roolihenkilö nipistelee omia kipupisteitä. Meistä oli ja on edelleen niin moneksi. Lempihenkilöni on Lewin, filosofinen talonpoika. Minusta Tolstoi teki hyvän ratkaisun, kun kuvasi tarinan sankarin Wrotskin loppujen lopuksi ihan vaan naisia kerääväksi pinnalliseksi mieheksi, joka joutui kiipeliin, kun rakastui hetkeksi Annaan. Ei ihan sankariainesta. Ei ollut helppoa Annan miehelläkään. Vaimo pettää ja häpäisee, mutta jotenkin hän saa sympatiani, koska ei kuitenkaan ole paha. Tylsä vaan.
Kirja on aika moderni tarina mieheltä, joka syntyi 1828.
26.1. Tässä somessa käyty keskustelu em. tekstistä:
LK: Minä tykkään siitä, että edes kirjoitat. Minulle ei vain avaudu kaikki jutut, vaikka olenkin lukenut nämä klassikot. pitäisi lukea uudestaan, mutta siihen ei ole resursseja. Seuraan tällä hetkellä kuntien itsemääräämisoikeuksien kehittymistä. Onko kunnilla edes kykyjä toteuttaa omaa politiikkaansa. Ei taida olla, sillä ulkoistamiskehitys viittaa itsemääräämisoikeudesta luopumiseen.
RM:Minusta maailmassa on vähän liikaakin seurattavaa, eikä mihinkään oikeastaan voi vaikuttaa. Mutta hyvä, että teitä ajan tasalla pitäjiä riittää, mutta miten niin sulla ei ole resursseja lukea??
LK: Minä olen väsynyt lukemaan klassista kirjallisuutta. Mielenkiinto on siirtynyt muualle. Yritän analysoida ilmiöitä, joita yhteiskunnassa tapahtuu. Tältä sektorilta löytyy aivan uskomattoman hyvää luettavaa, kunhan vaan pystyy tiedostamaan mistä on kysymys. Kaikkea ei pysty mitenkään käymään lävitse. Sosiaalipolitiikka on ollut nykyisin kiinnostuksen kohde ja nyt erityisesti perustuslakiin liittyvät asiat.
MG: Minäkin kiinnitin huomiota Teidän, Lxxx ilmaukseen, ettei oo "resursseja lukee", siis oman lestin, Teillä kunnallispolitiikan trendit, ulkopuolelta. Ja ajattelen, että tarkoitatte "voimavaroilla" sellaista, jota oikeastaan kukaan meistä ei omista, verrattuna vaikkapa omaan, mahdolliseen älykkyystasoon, tai älyllisyytensä suuntautuminen, vaikka muuallekin kuin kirjoitetun tekstin läpikahlaamiseen. Äikän ja kirjallisuuden opena oon sitä mieltä, että se kirjallisuuden virtaan astuminen kyllä riittää, ja että jotenkin sinne vain rupeaa kastautumaan tai kahlaamaan. Tekee ensin pienesti, sen minkä joku muu, ikänsä kirjatoukkana, kuin vettä valaen. Mutta millaista matkakuumetta vaatii joku Dostojevski tai Tolstoi? Aikamoista Siperian junaan astumista se taitaa olla, eikä ihan heti voi hypätä kyydistä pois. Olisiko sopiva tilanne, ja tää vertaus Sulle, Raili, että venäläisklassikkoa lukiessa omaksuu Tsehovin ihmisten elämäntunteen, se kaikki joutilaisuus ja kiireettömyys. Sekä jokiarojen laajuinen tyhjyys sielussa. Sielu, joka vain odottelee levotonta tuulta. Sielu joka rakastui viimeisen muuttolinnun lähtöön. Sielu joka tarttuu paksuun romaaniin. Ja sielu joka sulkee ikkunan, ja käskee palvelijan käännyttämään vierailijat pois. Että se sielu saa hankkia edes jotakin elämää, näiltä raskailta, raskailta sivuilta. No, kelläkö olisi moiseen niitä "resursseja"? Ei aivan heti minullakaan. Oikea aika onkin lukea klassikot nuorena, kun ei vielä tajua rakastuvansa aina sellaiseen, minkä kuitenkin joskus tulee menettämään. Ettei vielä nuorena muista rakastua tähän meidän kalliiseen aikaamme.
RM: Luulen Mxxx, että Lxxx tarkoitti resurssien puutteella enemmänkin kiinnostuksen puutetta kuin kyvyttömyyttä lukea klassikoita. vai mitä Klasu? Mutta aiheesta sen verran, että lukijan ei pitäisi - tässä katson nyt peiliin - koskaan yrittää omaksua enempää kuin sen hetkinen mielentila ja elämäntilanne edellyttää. Ei pitäisi vaatia itseltään enempää älyllisiä resursseja kuin mitä niitä on. Pitäisi vaan heittäytyä rohkeasti tuulen kyytiin ja antaa sen viedä, kuten Mxxx kehotat. Näistä kirjoista tekee ajattoman juuri se, että niitä on mahdollisuus ymmärtää niin monella tasolla. En usko, että niillä on turruttavaa vaikutusta yhteiskunnallisenkaan ajatteluun niin kuin ei millään elämän kohtaamisella, päinvastoin.
LK: Nyt eläkkeellä tajuaa vasta sen kuinka paljon on tullut luettua turhaa tekstiä ympäri maailmaa. Onneksi pystyin kehittämään tietynlaisen pikalukusysteemin, jolla pystyi kahlaamaan lävitse mitään sanomatonta kirjallisuutta, sillä sitä on paljon. Tätä systeemiä en pysty enää noudattamaan.
RM: Miksi ihmeessä pitäisi lukea mitään sanomattomia kirjoja edes pikaluvulla?
MT: Mistä sitä tietää, mikä kirja on mitään sanomaton ennen kuin on sen lukenut. Minä luen 2-3 kirjaa viikossa, ilmeisesti jollain pikalukusysteemillä, ja vain muutaman kerran olen jättänyt kirjan kesken, kun se on ollut niin tylsä, Tosi on, että joskus olen ollut kiinnostunut vaikkapa dekkareista, joskus jostain muusta. Minua kiinnostaa nykyisin historialliset romaanit. Venäläiset klassikot ovat juuri sellaisia, siis oman aikansa kuvauksia, mutta toki myös ajattomia kuvauksia ihmisestä kaikkine tunteineen ja raadollisuuksineen.
RM: Haluaisin muuten siirtää blogin kommnetointiosioon tämän keskustelun, että ei hukkuisi tähän somemaailmaan. Sopiiko?
MG: Sopii mulle, Raili hyvä, mutta 2 nopeeta vastausta sulle, Raili = 1) En ajatellut "resursseilla" kiinnostuksen puutetta, koska pienikin kiinostus riittää alkuun, kuten sinä niin hyvin kirjoitat. - Sekä: 2) Jos ja kun kommentoin jotain uutta juttuu sun blogissa, niin teen sen sitten sillä foorumilla, joten sopii mulle. - Ja kiitos sun blogitekstistä!
Olin joku vuosi sitten Valamossa Torsti Lehtisen Dostojevski - seminaarissa ja Karamazovit oli sinne ennakkolukemisena. En varmaan lukenut loppuun, mutta sen verran, että pysyin kutakuinkin kärryilla kun ”viisaammat” keskustelivat kirjasta.
Mikä noissa venäläisissä klassikoissa on, että vaikka niihin tarttuu innolla ja jopa viihtyykin, niin kesken jäävät. Se on se kärsimättömyys. Hitto, mie tämän vielä selätän!
Katsoin eilen illalla digiboxilta englantilaisen John Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina. Olipa virkistävä kokemus. Elokuva oli tehty ikään kuin näyttämölle, teatterisaliin. Kamera kuitenkin liikkuu ennalta arvaamattomasti. Yhtä äkkiä kulisseista avautuu autenttinen talvimaisema. Kasvokuviin on saatu paljon informaatiota. Moni kohtaus kuvataan hurjilla tanssikohtauksilla niin kuin Annan ja Wrotskin kohtaaminen. Hienosti on myös kuvattu tanssilla Wrotskin välinpitämättömyys Kittyä kohtaan. Aluksi luulin, että digiboxi pätkii, kun kuva välillä pysähtyi sekunnin murto-osaksi, mutta sehän oli ihan tarkoituksellista ja perusteltua, kun siihen tottui.
Jonkin aikaa koetin saada elokuvaa johonkin kategoriaan, että mitä hittoa, onko tämä musikaali, näyttämösovitus, tanssiesitys vai mikä. Se oli kaikkea ja tyyliin tottuessa ei härinnyt, päinvastoin.
Olihan elokuvasta karsittu länsimaiseen tyyliin jotain oleellista venäläisyyttä kuten ortodoksiset tunnukset, mutta silti siihen oli saatu alkuteoksen tuntua yllättävän paljon.
En tiedä, miten elokuva avautuu, jos ei tunne tarinaa, mutta minä pidin. Saippuaversioitakin on nähty ja itse Greta Garbokin on tainnut esittää Annaa.
Leo Tolstoin teosta Anna Karenina (1875-77)pidetään maailmankirjallisuuden klassisena rakkausteoksena. Se on paljon muutakin. Tietenkin aikalaiskuvausta tsaarin ajan Venäjältä, mutta myös naisasiaa. Siinä missä Wrotski hyväksytään seurapiireihin, miehensä jättänyt Anna joutuu syrjityksi ja ajautuu hermoraunioksi. En muista, käyttikö kirjan Anna morfiinia - pitää tarkistaa - mutta elokuvassa tuotiin sellainenkin näkökulma esiin.
Kirja on ennen kaikkea ihmissuhdekuvausta. Jokainen roolihenkilö nipistelee omia kipupisteitä. Meistä oli ja on edelleen niin moneksi. Lempihenkilöni on Lewin, filosofinen talonpoika. Minusta Tolstoi teki hyvän ratkaisun, kun kuvasi tarinan sankarin Wrotskin loppujen lopuksi ihan vaan naisia kerääväksi pinnalliseksi mieheksi, joka joutui kiipeliin, kun rakastui hetkeksi Annaan. Ei ihan sankariainesta. Ei ollut helppoa Annan miehelläkään. Vaimo pettää ja häpäisee, mutta jotenkin hän saa sympatiani, koska ei kuitenkaan ole paha. Tylsä vaan.
Kirja on aika moderni tarina mieheltä, joka syntyi 1828.
26.1. Tässä somessa käyty keskustelu em. tekstistä:
LK: Minä tykkään siitä, että edes kirjoitat. Minulle ei vain avaudu kaikki jutut, vaikka olenkin lukenut nämä klassikot. pitäisi lukea uudestaan, mutta siihen ei ole resursseja. Seuraan tällä hetkellä kuntien itsemääräämisoikeuksien kehittymistä. Onko kunnilla edes kykyjä toteuttaa omaa politiikkaansa. Ei taida olla, sillä ulkoistamiskehitys viittaa itsemääräämisoikeudesta luopumiseen.
RM:Minusta maailmassa on vähän liikaakin seurattavaa, eikä mihinkään oikeastaan voi vaikuttaa. Mutta hyvä, että teitä ajan tasalla pitäjiä riittää, mutta miten niin sulla ei ole resursseja lukea??
LK: Minä olen väsynyt lukemaan klassista kirjallisuutta. Mielenkiinto on siirtynyt muualle. Yritän analysoida ilmiöitä, joita yhteiskunnassa tapahtuu. Tältä sektorilta löytyy aivan uskomattoman hyvää luettavaa, kunhan vaan pystyy tiedostamaan mistä on kysymys. Kaikkea ei pysty mitenkään käymään lävitse. Sosiaalipolitiikka on ollut nykyisin kiinnostuksen kohde ja nyt erityisesti perustuslakiin liittyvät asiat.
MG: Minäkin kiinnitin huomiota Teidän, Lxxx ilmaukseen, ettei oo "resursseja lukee", siis oman lestin, Teillä kunnallispolitiikan trendit, ulkopuolelta. Ja ajattelen, että tarkoitatte "voimavaroilla" sellaista, jota oikeastaan kukaan meistä ei omista, verrattuna vaikkapa omaan, mahdolliseen älykkyystasoon, tai älyllisyytensä suuntautuminen, vaikka muuallekin kuin kirjoitetun tekstin läpikahlaamiseen. Äikän ja kirjallisuuden opena oon sitä mieltä, että se kirjallisuuden virtaan astuminen kyllä riittää, ja että jotenkin sinne vain rupeaa kastautumaan tai kahlaamaan. Tekee ensin pienesti, sen minkä joku muu, ikänsä kirjatoukkana, kuin vettä valaen. Mutta millaista matkakuumetta vaatii joku Dostojevski tai Tolstoi? Aikamoista Siperian junaan astumista se taitaa olla, eikä ihan heti voi hypätä kyydistä pois. Olisiko sopiva tilanne, ja tää vertaus Sulle, Raili, että venäläisklassikkoa lukiessa omaksuu Tsehovin ihmisten elämäntunteen, se kaikki joutilaisuus ja kiireettömyys. Sekä jokiarojen laajuinen tyhjyys sielussa. Sielu, joka vain odottelee levotonta tuulta. Sielu joka rakastui viimeisen muuttolinnun lähtöön. Sielu joka tarttuu paksuun romaaniin. Ja sielu joka sulkee ikkunan, ja käskee palvelijan käännyttämään vierailijat pois. Että se sielu saa hankkia edes jotakin elämää, näiltä raskailta, raskailta sivuilta. No, kelläkö olisi moiseen niitä "resursseja"? Ei aivan heti minullakaan. Oikea aika onkin lukea klassikot nuorena, kun ei vielä tajua rakastuvansa aina sellaiseen, minkä kuitenkin joskus tulee menettämään. Ettei vielä nuorena muista rakastua tähän meidän kalliiseen aikaamme.
RM: Luulen Mxxx, että Lxxx tarkoitti resurssien puutteella enemmänkin kiinnostuksen puutetta kuin kyvyttömyyttä lukea klassikoita. vai mitä Klasu? Mutta aiheesta sen verran, että lukijan ei pitäisi - tässä katson nyt peiliin - koskaan yrittää omaksua enempää kuin sen hetkinen mielentila ja elämäntilanne edellyttää. Ei pitäisi vaatia itseltään enempää älyllisiä resursseja kuin mitä niitä on. Pitäisi vaan heittäytyä rohkeasti tuulen kyytiin ja antaa sen viedä, kuten Mxxx kehotat. Näistä kirjoista tekee ajattoman juuri se, että niitä on mahdollisuus ymmärtää niin monella tasolla. En usko, että niillä on turruttavaa vaikutusta yhteiskunnallisenkaan ajatteluun niin kuin ei millään elämän kohtaamisella, päinvastoin.
LK: Nyt eläkkeellä tajuaa vasta sen kuinka paljon on tullut luettua turhaa tekstiä ympäri maailmaa. Onneksi pystyin kehittämään tietynlaisen pikalukusysteemin, jolla pystyi kahlaamaan lävitse mitään sanomatonta kirjallisuutta, sillä sitä on paljon. Tätä systeemiä en pysty enää noudattamaan.
RM: Miksi ihmeessä pitäisi lukea mitään sanomattomia kirjoja edes pikaluvulla?
MT: Mistä sitä tietää, mikä kirja on mitään sanomaton ennen kuin on sen lukenut. Minä luen 2-3 kirjaa viikossa, ilmeisesti jollain pikalukusysteemillä, ja vain muutaman kerran olen jättänyt kirjan kesken, kun se on ollut niin tylsä, Tosi on, että joskus olen ollut kiinnostunut vaikkapa dekkareista, joskus jostain muusta. Minua kiinnostaa nykyisin historialliset romaanit. Venäläiset klassikot ovat juuri sellaisia, siis oman aikansa kuvauksia, mutta toki myös ajattomia kuvauksia ihmisestä kaikkine tunteineen ja raadollisuuksineen.
RM: Haluaisin muuten siirtää blogin kommnetointiosioon tämän keskustelun, että ei hukkuisi tähän somemaailmaan. Sopiiko?
MG: Sopii mulle, Raili hyvä, mutta 2 nopeeta vastausta sulle, Raili = 1) En ajatellut "resursseilla" kiinnostuksen puutetta, koska pienikin kiinostus riittää alkuun, kuten sinä niin hyvin kirjoitat. - Sekä: 2) Jos ja kun kommentoin jotain uutta juttuu sun blogissa, niin teen sen sitten sillä foorumilla, joten sopii mulle. - Ja kiitos sun blogitekstistä!
maanantai 21. joulukuuta 2015
Köyhä kirjoitus
Ajattelin kirjoittaa köyhyydestä Hesarin köyhyystutkimuksen ja joulun ydinsanoman innoittamana.
Sain liuskan analyysia, kun alkoi ahdistaa niin paljon, että deletoin koko söherryksen.
Olisin ylistänyt niukkuutta ekologisena elämäntapana, mutta teksti näytti aika nololta, kun luki sitä omien lähiköyhien silmillä. Tuttavapiiriin kuuluu sekä näitä ”..ja maailma paranee” - köyhiä että ihan muuten vaan köyhiä. Ehkä onnellisempi on se, joka on itse valinnut niukkuuden kuin se, joka siihen joutui erinäisten seikkojen takia.
Minusta on hyvä määritelmä se, että köyhä ei ole se, joka kituu ison asuntolainan kanssa, vaan se, joka ei sitä lainaa saa. Juuri näin.
Kaikkein köyhin on kuitenkin se, joka ei anna paljostaan. Muistetaan tämä.
Olisin moittinut suomalaisten asenteita kuten sitä, että halutaan auttaa lapsia ja vanhuksia, mutta ei päihdeongelmaisia eikä pitkäaikaistyöttömiä. Entäs jos kaikkea sattuu samaan perheeseen. Viedäänkö lapset ja vanhukset muualle autettavaksi? Itse asiassa usein viedäänkin.
Turha on pienen piipittää, mutta toivon, kaikissa kohtaamisissa ja ihan kaikessa päätöksenteossa pohjana olisi ihmisarvo. Se on ollut vähän kortilla viime aikoina.
Sain liuskan analyysia, kun alkoi ahdistaa niin paljon, että deletoin koko söherryksen.
Olisin ylistänyt niukkuutta ekologisena elämäntapana, mutta teksti näytti aika nololta, kun luki sitä omien lähiköyhien silmillä. Tuttavapiiriin kuuluu sekä näitä ”..ja maailma paranee” - köyhiä että ihan muuten vaan köyhiä. Ehkä onnellisempi on se, joka on itse valinnut niukkuuden kuin se, joka siihen joutui erinäisten seikkojen takia.
Minusta on hyvä määritelmä se, että köyhä ei ole se, joka kituu ison asuntolainan kanssa, vaan se, joka ei sitä lainaa saa. Juuri näin.
Kaikkein köyhin on kuitenkin se, joka ei anna paljostaan. Muistetaan tämä.
Olisin moittinut suomalaisten asenteita kuten sitä, että halutaan auttaa lapsia ja vanhuksia, mutta ei päihdeongelmaisia eikä pitkäaikaistyöttömiä. Entäs jos kaikkea sattuu samaan perheeseen. Viedäänkö lapset ja vanhukset muualle autettavaksi? Itse asiassa usein viedäänkin.
Turha on pienen piipittää, mutta toivon, kaikissa kohtaamisissa ja ihan kaikessa päätöksenteossa pohjana olisi ihmisarvo. Se on ollut vähän kortilla viime aikoina.
lauantai 31. lokakuuta 2015
Mogadishu avenue
Lähdettiin eilen aamulla, Jouni, Valkosen Pia ja minä Lieksaan. En ehtinyt pelätä enkä päkättää mustasta jäästä enkä mistään, kun Pian kanssa piti pulputtaa takapenkillä koko matka.
Perillä tavattiin Straniuksen Pentti, kirjailija, tutkija ja vaikka mitä. Penan bloginimi on Öisinajattelija, mutta en saa sitä linkitettyä nyt tähän.
Käytiin läpi Pulkkis-seuran ensi vuoden kalenteri. Lyötiin lukkoon, että Lieksassa ja Nurmeksessa, Lapinlahdella ja Oravikoskella tullaan näkemään syvällisiä kirjallisuustapahtumia ensi vuoden aikana. Näistä lisää lähempänä.
Jouni ehti kiertää kirpparit ja näkyi saaneen ihan kivan kirjasaaliin sieltä.
Penalta sitten saatiin kattava opastus Lieksasta ennen kuin mentiin kulttuurikeskukseen.
Hyvät hyttyrät sentään, kun olivat saaneet aikaiseksi mahtavan dokumentti-illan nimeltä Kohtaamisia.
Nähtiin muutama Lieksaa ja pakolaisuutta käsittelevää lyhytelokuva ja lopuksi kanadalaisen Bratleyn dokumentti Lieksasta. Tekivät olivat paikalla, samoin aika iso joukko lieksalaisia, valkoisia ja mustia, puhuttiin englantia ja suomea. Oli kansainvälinen meininki. Oli jokunen kriittinen äänikin.
Dokumentista Reunatie, se Mogadishu avenue, jossa suurin osa Lieksan pakolaisista asuu, jäi mieleen irakilaisen nuoren kommentti:
”En minä ole paljon kohdannut rasismia, minä olen kohdannut humalaisia. ”
Järkyttävä oli nuoren skinin retostelu: ” Kolme neekeriä juoksi pakkoon, kaks jäi. En mie ampunut, mutta pyssyn perällä vähän mokutin.” Sellainen pieni heiveröinen poika.
Tulomatkalla juteltiin, että hän oli juuri sellainen vitosen oppilas, jolle jo lähtökohtaisesti toivottomuus oli tutuin olotila. Juteltiin, että tässä maassa ei riitä, että on tavallinen, pitää olla aina paras. Se on aika julma asetelma. Tottakai syytimme tästä kapitalismia ja markkinavoimia, sarasvuota ja kaikkia, jotka arvojamme ohjaa.
Perillä tavattiin Straniuksen Pentti, kirjailija, tutkija ja vaikka mitä. Penan bloginimi on Öisinajattelija, mutta en saa sitä linkitettyä nyt tähän.
Käytiin läpi Pulkkis-seuran ensi vuoden kalenteri. Lyötiin lukkoon, että Lieksassa ja Nurmeksessa, Lapinlahdella ja Oravikoskella tullaan näkemään syvällisiä kirjallisuustapahtumia ensi vuoden aikana. Näistä lisää lähempänä.
Jouni ehti kiertää kirpparit ja näkyi saaneen ihan kivan kirjasaaliin sieltä.
Penalta sitten saatiin kattava opastus Lieksasta ennen kuin mentiin kulttuurikeskukseen.
Hyvät hyttyrät sentään, kun olivat saaneet aikaiseksi mahtavan dokumentti-illan nimeltä Kohtaamisia.
Nähtiin muutama Lieksaa ja pakolaisuutta käsittelevää lyhytelokuva ja lopuksi kanadalaisen Bratleyn dokumentti Lieksasta. Tekivät olivat paikalla, samoin aika iso joukko lieksalaisia, valkoisia ja mustia, puhuttiin englantia ja suomea. Oli kansainvälinen meininki. Oli jokunen kriittinen äänikin.
Dokumentista Reunatie, se Mogadishu avenue, jossa suurin osa Lieksan pakolaisista asuu, jäi mieleen irakilaisen nuoren kommentti:
”En minä ole paljon kohdannut rasismia, minä olen kohdannut humalaisia. ”
Järkyttävä oli nuoren skinin retostelu: ” Kolme neekeriä juoksi pakkoon, kaks jäi. En mie ampunut, mutta pyssyn perällä vähän mokutin.” Sellainen pieni heiveröinen poika.
Tulomatkalla juteltiin, että hän oli juuri sellainen vitosen oppilas, jolle jo lähtökohtaisesti toivottomuus oli tutuin olotila. Juteltiin, että tässä maassa ei riitä, että on tavallinen, pitää olla aina paras. Se on aika julma asetelma. Tottakai syytimme tästä kapitalismia ja markkinavoimia, sarasvuota ja kaikkia, jotka arvojamme ohjaa.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Maalaisserkku
Matkalla Onnibussilla pääkaupunkiseudulle.
Saan kerrankin pöytäpaikan.Viritän kannettavan esiin, selvitän piuhat ja alan näpytellä omia juttuja, muka tärkeitä.
Vastapäätä istuva ikäiseni naisihminen kommentoi jokaisen kylän ja tienviitan. Nyökäyttelen ja koetan tuijottaa läppärin ruutua. Ehkä hänestä näyttää, että katson häntä. Useinhan näin on. Kerran erehdyin luulemaan, että lääkäri katsoi minua ja selvitin hänelle asiaani kunnes hän otti käden hiireltä ja kysyi, että mikäs oli vaiva. No tämä rouva alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kun näyttää, että kukaan muu ei kuuntele, alan vastailemaan. Pian matkaamme siellä sun täällä, hautaamme miehen ja ihastelemme uutta rakkautta, hoidamme kukat ja koirat. Heinolan kieppeillä sullon läppärin reppuun.
Kampissa hyppään vastoin serkun ohjeistusta bussiin n:o 102. Päätepysäkillä, jossain Otaniemen perukoilla tutkimme yhdessä eestiläisen kuljettajan kanssa, että missähän sitä ollaan. Ollaan kumpikin outoja näissä maisemissa. Kartta kertoo, että serkku on parin kilometrin läheisyydessä. Tallustan hämärtyvässä Espoossa. Kun tulee uskonpuute, poikkean pizzeriaan, jossa iloisesti, suomea jälleen murtaen, vahvistetaan, että oikea on tie ja serkku sadan metrin päässä.
Aamulla Turkuun. Yliopiston leveät, aikaa nähneet käytävät herättävät vanhan peikon, supistetun kansakoulun. Muut kuin minä ovat näitä portaita kuluttaneet. Ovissa lukee kansanperinnettä, kirjallisuutta, taidehistoriaa. Jalat ja mieli rakoilla tallustan kohti Onnibussia ja Espoota. On jo pimeä, kun olen takaisin serkulla.
Aamulla serkku lähtee Kiuruvesi-seuran mykyrokalle Keravalle. Minä jään pyörimään Kampin kellareihin. Piristyn Gekosta, siitä keltavihreästä tiilikasasta keskellä vilkkainta kulkuväylää. Hipaisen sen lasitettua pintaa. Tukevaa, mutta herkkää materiaalia se on. Kuvaan olion ja se minulle kuin hymyilisi, että olet sinä ihan hyvä.
Tulomatkalla otan ikkunapaikan. Onnibussin yleisväri on punainen. On kuin istuisi joulupukin sylissä. Kapea penkki rajaa reviirin. On pakko antautua ja päästää reisi vasten toisen pullukan reittä. Siinä köröttelemme kotia kohti. Viisastuneena menomatkasta tämän kanssa en antaudu juttusille. En halua tietää hänestä mitään ja hänkin näyttää viihtyvän puhelimensa kanssa. Neuletta en viitsi ottaa esiin enkä kannettavaa. Tilaan mahtuu Torsti Lehtisen kirja Sika vai Sokrates. Kirjan nimi juontaa englantilaisen filosofin John Stuart Millin kysymyksestä: Olisitko mieluummin onnellinen sika vai onneton Sokrates. Luen kirjaa ja mietin onnea. Perillä minua ollaan vastassa.
Gekko on keramiikkataiteilija Pekka Paikkarin, Kristiina Riskan ja Kati Tuomisen tekemä tilateos Kampin metroasemalla Helsingissä.
Saan kerrankin pöytäpaikan.Viritän kannettavan esiin, selvitän piuhat ja alan näpytellä omia juttuja, muka tärkeitä.
Vastapäätä istuva ikäiseni naisihminen kommentoi jokaisen kylän ja tienviitan. Nyökäyttelen ja koetan tuijottaa läppärin ruutua. Ehkä hänestä näyttää, että katson häntä. Useinhan näin on. Kerran erehdyin luulemaan, että lääkäri katsoi minua ja selvitin hänelle asiaani kunnes hän otti käden hiireltä ja kysyi, että mikäs oli vaiva. No tämä rouva alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kun näyttää, että kukaan muu ei kuuntele, alan vastailemaan. Pian matkaamme siellä sun täällä, hautaamme miehen ja ihastelemme uutta rakkautta, hoidamme kukat ja koirat. Heinolan kieppeillä sullon läppärin reppuun.
Kampissa hyppään vastoin serkun ohjeistusta bussiin n:o 102. Päätepysäkillä, jossain Otaniemen perukoilla tutkimme yhdessä eestiläisen kuljettajan kanssa, että missähän sitä ollaan. Ollaan kumpikin outoja näissä maisemissa. Kartta kertoo, että serkku on parin kilometrin läheisyydessä. Tallustan hämärtyvässä Espoossa. Kun tulee uskonpuute, poikkean pizzeriaan, jossa iloisesti, suomea jälleen murtaen, vahvistetaan, että oikea on tie ja serkku sadan metrin päässä.
Aamulla Turkuun. Yliopiston leveät, aikaa nähneet käytävät herättävät vanhan peikon, supistetun kansakoulun. Muut kuin minä ovat näitä portaita kuluttaneet. Ovissa lukee kansanperinnettä, kirjallisuutta, taidehistoriaa. Jalat ja mieli rakoilla tallustan kohti Onnibussia ja Espoota. On jo pimeä, kun olen takaisin serkulla.
Aamulla serkku lähtee Kiuruvesi-seuran mykyrokalle Keravalle. Minä jään pyörimään Kampin kellareihin. Piristyn Gekosta, siitä keltavihreästä tiilikasasta keskellä vilkkainta kulkuväylää. Hipaisen sen lasitettua pintaa. Tukevaa, mutta herkkää materiaalia se on. Kuvaan olion ja se minulle kuin hymyilisi, että olet sinä ihan hyvä.
Tulomatkalla otan ikkunapaikan. Onnibussin yleisväri on punainen. On kuin istuisi joulupukin sylissä. Kapea penkki rajaa reviirin. On pakko antautua ja päästää reisi vasten toisen pullukan reittä. Siinä köröttelemme kotia kohti. Viisastuneena menomatkasta tämän kanssa en antaudu juttusille. En halua tietää hänestä mitään ja hänkin näyttää viihtyvän puhelimensa kanssa. Neuletta en viitsi ottaa esiin enkä kannettavaa. Tilaan mahtuu Torsti Lehtisen kirja Sika vai Sokrates. Kirjan nimi juontaa englantilaisen filosofin John Stuart Millin kysymyksestä: Olisitko mieluummin onnellinen sika vai onneton Sokrates. Luen kirjaa ja mietin onnea. Perillä minua ollaan vastassa.
Gekko on keramiikkataiteilija Pekka Paikkarin, Kristiina Riskan ja Kati Tuomisen tekemä tilateos Kampin metroasemalla Helsingissä.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Kulttuurimaanantai
Tänä aamuna tuli Partasen Seija tulostamaan ja skannaamaan juttujaan - sillä seurauksella, että koko päivä meni ihan muissa puuhasteluissa kuin oli tarkoitus. Seija on sellainen kulttuurihenkilö ominaisuuksiltaan, että sen kanssa kun alkaa ideat virrata, siitä ei loppua tule.
Matti Pulkkisen muistoseuran sihteerin Pian www.piavalkonen.fi kanssa värväsimme Seijan suunnittelemaan ja ideoimaan seuran kirjastokiertuetta.
Meillähän on tarkoitus viedä kirjallisuuden ilosanomaa Itä-Suomen syrjäisimpiinkin kolkkiin, niille maille ja mannuille, jonkalaisista kylistä olemme ainakin Matti ja minä saaneet eväät.
Matti Pulkkisen muistoseura perustettiin Kajaanin Runoviikoilla heinäkuussa 2015 Kuvassa Matti Pulkkinen.
Luin Kun pesäpuu itki- romaanin joskus 1970-luvun lopulla ja taisin todellakin itkeä. Kirjan tapahtumat ovat niin tuttuja, ja kieli verevää itäsuomalaista, että tosiaan oli kuin kotiinsa olisi tullut. Matka Pietarsaaresta Savonlinnaan olikin yllättävän pitkä.
Pulkkisen kirjan kautta tajusin, mitä olin kaivannut maailmalla eniten, omaa kieltä, omaa murrealuetta, sitä, että ymmärtää aidantolppaakin puolesta sanasta. (voi voi savolaista tyttörukkaa ruotsinkielisellä pohjanmaalla). Ei Matti savoksi kirjoita eikä karjalaksi, mutta siellä se on rivien välissä kaikki oma ja tuttua kuin lapsivedessä kelluminen syvimmissä unissa.
Matin muukin tuotanto on lukemisen arvoista. Ehdotus rakkausromaaniksi- teos poiki Pian päässä sellaisen idean, että järjestetään Lapinlahden Aikataikassa 2016 Ehdotus rakkausromaaneiksi-seminaari.
Siellä tutkaillaan rakkausromaaneja puolelta jos toiselta. Mahtava väläys Pialta, jonka ajatus juoksee yleensäkin niin, ettei ehdi kissaa sanoa.
Kyllä nämä seijat ja piat sitten rikastuttavat elämää!
Matti Pulkkisen muistoseuran sihteerin Pian www.piavalkonen.fi kanssa värväsimme Seijan suunnittelemaan ja ideoimaan seuran kirjastokiertuetta.
Meillähän on tarkoitus viedä kirjallisuuden ilosanomaa Itä-Suomen syrjäisimpiinkin kolkkiin, niille maille ja mannuille, jonkalaisista kylistä olemme ainakin Matti ja minä saaneet eväät.
Luin Kun pesäpuu itki- romaanin joskus 1970-luvun lopulla ja taisin todellakin itkeä. Kirjan tapahtumat ovat niin tuttuja, ja kieli verevää itäsuomalaista, että tosiaan oli kuin kotiinsa olisi tullut. Matka Pietarsaaresta Savonlinnaan olikin yllättävän pitkä.
Pulkkisen kirjan kautta tajusin, mitä olin kaivannut maailmalla eniten, omaa kieltä, omaa murrealuetta, sitä, että ymmärtää aidantolppaakin puolesta sanasta. (voi voi savolaista tyttörukkaa ruotsinkielisellä pohjanmaalla). Ei Matti savoksi kirjoita eikä karjalaksi, mutta siellä se on rivien välissä kaikki oma ja tuttua kuin lapsivedessä kelluminen syvimmissä unissa.
Matin muukin tuotanto on lukemisen arvoista. Ehdotus rakkausromaaniksi- teos poiki Pian päässä sellaisen idean, että järjestetään Lapinlahden Aikataikassa 2016 Ehdotus rakkausromaaneiksi-seminaari.
Siellä tutkaillaan rakkausromaaneja puolelta jos toiselta. Mahtava väläys Pialta, jonka ajatus juoksee yleensäkin niin, ettei ehdi kissaa sanoa.
Kyllä nämä seijat ja piat sitten rikastuttavat elämää!
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Että semmoinen kulttuuritalo
Kirkonkylämme korkeimmalla ja näkyvimmällä paikalla loistaa Liikunta- ja hyvinvointikeskus Vesileppiksen mainosvalot. Et pääse ohi huomaamatta niitä. Täällä saat uida, majoittua, syödä ja hiihtää kesälläkin. Hyvä työllistäjä ja virkistäjä toki on tämä keidas.
Uusin hienous alueella on Vesileppis Areena. Sen rakennutti kunnan omistama Leppävirran Monitoimitalo Oy. Areenan toiminnasta vastaa Leppävirta Areena Oy, jossa kunta on yhtenä osakkaana.
Muistan, miten aikoinaan ”kyseltiin” kuntalaisilta toiveita monitoimitalon suhteen. Piti tietysti kysyä, kun kerran kunta talon rakensi. Silloin jo kalvoi pieni epäily, että mitähän se monitoimisuus tässä tapauksessa mahtaa tarkoittaa, kenties kaiken kulttuurin huomioimista.
Oli tilaisuus joku aika tutustua taloon kunnolla ja onhan siellä. On juoksurataa, ryhmäliikuntatilaa, kuntosalia, keilahallia, pituushyppypaikkaa ja myös 500 katsomopaikan areena. Kyllä mahtuu pelaamaan ja pompottelemaan ja se toki on upea juttu.
Mutta palataanpa vielä siihen monitoimisuuteen.
Kun yritimme kokoustaa talossa, kokoustilaksi järjestyi liukuoven avulla tila, jossa piti huutaa kilpaa jumppaohjaajan kanssa. Kun ei se liukuovi oikein toiminut äänen eristeenä. Esiteltiin myös näyttelytila. Joopa. Yhden sisääntuloaulan seinät oli se ”galleria”. Ei yhtään ehjää seinää, ei rauhaa tutkia teoksia. Noloa! Hei pyydän, älkää houkutelko sinne enää yhtään taiteilijaa, jos ei ole parempaa tarjota.
Siis ei ole näyttelytiloja taiteilijoille puhumattakaan työhuoneista, ei kokoustiloja järjestöille, ei tanssin harrastajille peilisalia, ei teatterin harrastajille tilaa lavasteille. Ei mitään, mikä ei tuo rahaa.
Taidetta voi tietysti harrastaa ulkonakin.
Uusin hienous alueella on Vesileppis Areena. Sen rakennutti kunnan omistama Leppävirran Monitoimitalo Oy. Areenan toiminnasta vastaa Leppävirta Areena Oy, jossa kunta on yhtenä osakkaana.
Muistan, miten aikoinaan ”kyseltiin” kuntalaisilta toiveita monitoimitalon suhteen. Piti tietysti kysyä, kun kerran kunta talon rakensi. Silloin jo kalvoi pieni epäily, että mitähän se monitoimisuus tässä tapauksessa mahtaa tarkoittaa, kenties kaiken kulttuurin huomioimista.
Oli tilaisuus joku aika tutustua taloon kunnolla ja onhan siellä. On juoksurataa, ryhmäliikuntatilaa, kuntosalia, keilahallia, pituushyppypaikkaa ja myös 500 katsomopaikan areena. Kyllä mahtuu pelaamaan ja pompottelemaan ja se toki on upea juttu.
Mutta palataanpa vielä siihen monitoimisuuteen.
Kun yritimme kokoustaa talossa, kokoustilaksi järjestyi liukuoven avulla tila, jossa piti huutaa kilpaa jumppaohjaajan kanssa. Kun ei se liukuovi oikein toiminut äänen eristeenä. Esiteltiin myös näyttelytila. Joopa. Yhden sisääntuloaulan seinät oli se ”galleria”. Ei yhtään ehjää seinää, ei rauhaa tutkia teoksia. Noloa! Hei pyydän, älkää houkutelko sinne enää yhtään taiteilijaa, jos ei ole parempaa tarjota.
Siis ei ole näyttelytiloja taiteilijoille puhumattakaan työhuoneista, ei kokoustiloja järjestöille, ei tanssin harrastajille peilisalia, ei teatterin harrastajille tilaa lavasteille. Ei mitään, mikä ei tuo rahaa.
Taidetta voi tietysti harrastaa ulkonakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
