Klassikoita

Olen seurannut ystäväni Pian Karamazovin veljesten ( Dostojevski 1880) lukuprosessia. Kun Pian blogissa www.piavalkonen.fi ei ole kommenttimahdollisuutta niin laitanpa tähän vähän ajatuksenvirtaa teemasta.
Olin joku vuosi sitten Valamossa Torsti Lehtisen Dostojevski - seminaarissa ja Karamazovit oli sinne ennakkolukemisena. En varmaan lukenut loppuun, mutta sen verran, että pysyin kutakuinkin kärryilla kun ”viisaammat” keskustelivat kirjasta.
Mikä noissa venäläisissä klassikoissa on, että vaikka niihin tarttuu innolla ja jopa viihtyykin, niin kesken jäävät. Se on se kärsimättömyys. Hitto, mie tämän vielä selätän!

Katsoin eilen illalla digiboxilta englantilaisen John Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina. Olipa virkistävä kokemus. Elokuva oli tehty ikään kuin näyttämölle, teatterisaliin. Kamera kuitenkin liikkuu ennalta arvaamattomasti. Yhtä äkkiä kulisseista avautuu autenttinen talvimaisema. Kasvokuviin on saatu paljon informaatiota. Moni kohtaus kuvataan hurjilla tanssikohtauksilla niin kuin Annan ja Wrotskin kohtaaminen. Hienosti on myös kuvattu tanssilla Wrotskin välinpitämättömyys Kittyä kohtaan. Aluksi luulin, että digiboxi pätkii, kun kuva välillä pysähtyi sekunnin murto-osaksi, mutta sehän oli ihan tarkoituksellista ja perusteltua, kun siihen tottui.
Jonkin aikaa koetin saada elokuvaa johonkin kategoriaan, että mitä hittoa, onko tämä musikaali, näyttämösovitus, tanssiesitys vai mikä. Se oli kaikkea ja tyyliin tottuessa ei härinnyt, päinvastoin.
Olihan elokuvasta karsittu länsimaiseen tyyliin jotain oleellista venäläisyyttä kuten ortodoksiset tunnukset, mutta silti siihen oli saatu alkuteoksen tuntua yllättävän paljon.
En tiedä, miten elokuva avautuu, jos ei tunne tarinaa, mutta minä pidin. Saippuaversioitakin on nähty ja itse Greta Garbokin on tainnut esittää Annaa.

Leo Tolstoin teosta Anna Karenina (1875-77)pidetään maailmankirjallisuuden klassisena rakkausteoksena. Se on paljon muutakin. Tietenkin aikalaiskuvausta tsaarin ajan Venäjältä, mutta myös naisasiaa. Siinä missä Wrotski hyväksytään seurapiireihin, miehensä jättänyt Anna joutuu syrjityksi ja ajautuu hermoraunioksi. En muista, käyttikö kirjan Anna morfiinia - pitää tarkistaa - mutta elokuvassa tuotiin sellainenkin näkökulma esiin.
Kirja on ennen kaikkea ihmissuhdekuvausta. Jokainen roolihenkilö nipistelee omia kipupisteitä. Meistä oli ja on edelleen niin moneksi. Lempihenkilöni on Lewin, filosofinen talonpoika. Minusta Tolstoi teki hyvän ratkaisun, kun kuvasi tarinan sankarin Wrotskin loppujen lopuksi ihan vaan naisia kerääväksi pinnalliseksi mieheksi, joka joutui kiipeliin, kun rakastui hetkeksi Annaan. Ei ihan sankariainesta. Ei ollut helppoa Annan miehelläkään. Vaimo pettää ja häpäisee, mutta jotenkin hän saa sympatiani, koska ei kuitenkaan ole paha. Tylsä vaan.

Kirja on aika moderni tarina mieheltä, joka syntyi 1828.

26.1. Tässä somessa käyty keskustelu em. tekstistä:


LK: Minä tykkään siitä, että edes kirjoitat. Minulle ei vain avaudu kaikki jutut, vaikka olenkin lukenut nämä klassikot. pitäisi lukea uudestaan, mutta siihen ei ole resursseja. Seuraan tällä hetkellä kuntien itsemääräämisoikeuksien kehittymistä. Onko kunnilla edes kykyjä toteuttaa omaa politiikkaansa. Ei taida olla, sillä ulkoistamiskehitys viittaa itsemääräämisoikeudesta luopumiseen.

RM:Minusta maailmassa on vähän liikaakin seurattavaa, eikä mihinkään oikeastaan voi vaikuttaa. Mutta hyvä, että teitä ajan tasalla pitäjiä riittää, mutta miten niin sulla ei ole resursseja lukea??

LK: Minä olen väsynyt lukemaan klassista kirjallisuutta. Mielenkiinto on siirtynyt muualle. Yritän analysoida ilmiöitä, joita yhteiskunnassa tapahtuu. Tältä sektorilta löytyy aivan uskomattoman hyvää luettavaa, kunhan vaan pystyy tiedostamaan mistä on kysymys. Kaikkea ei pysty mitenkään käymään lävitse. Sosiaalipolitiikka on ollut nykyisin kiinnostuksen kohde ja nyt erityisesti perustuslakiin liittyvät asiat.

MG: Minäkin kiinnitin huomiota Teidän, Lxxx ilmaukseen, ettei oo "resursseja lukee", siis oman lestin, Teillä kunnallispolitiikan trendit, ulkopuolelta. Ja ajattelen, että tarkoitatte "voimavaroilla" sellaista, jota oikeastaan kukaan meistä ei omista, verrattuna vaikkapa omaan, mahdolliseen älykkyystasoon, tai älyllisyytensä suuntautuminen, vaikka muuallekin kuin kirjoitetun tekstin läpikahlaamiseen. Äikän ja kirjallisuuden opena oon sitä mieltä, että se kirjallisuuden virtaan astuminen kyllä riittää, ja että jotenkin sinne vain rupeaa kastautumaan tai kahlaamaan. Tekee ensin pienesti, sen minkä joku muu, ikänsä kirjatoukkana, kuin vettä valaen. Mutta millaista matkakuumetta vaatii joku Dostojevski tai Tolstoi? Aikamoista Siperian junaan astumista se taitaa olla, eikä ihan heti voi hypätä kyydistä pois. Olisiko sopiva tilanne, ja tää vertaus Sulle, Raili, että venäläisklassikkoa lukiessa omaksuu Tsehovin ihmisten elämäntunteen, se kaikki joutilaisuus ja kiireettömyys. Sekä jokiarojen laajuinen tyhjyys sielussa. Sielu, joka vain odottelee levotonta tuulta. Sielu joka rakastui viimeisen muuttolinnun lähtöön. Sielu joka tarttuu paksuun romaaniin. Ja sielu joka sulkee ikkunan, ja käskee palvelijan käännyttämään vierailijat pois. Että se sielu saa hankkia edes jotakin elämää, näiltä raskailta, raskailta sivuilta. No, kelläkö olisi moiseen niitä "resursseja"? Ei aivan heti minullakaan. Oikea aika onkin lukea klassikot nuorena, kun ei vielä tajua rakastuvansa aina sellaiseen, minkä kuitenkin joskus tulee menettämään. Ettei vielä nuorena muista rakastua tähän meidän kalliiseen aikaamme.

RM: Luulen Mxxx, että Lxxx tarkoitti resurssien puutteella enemmänkin kiinnostuksen puutetta kuin kyvyttömyyttä lukea klassikoita. vai mitä Klasu? Mutta aiheesta sen verran, että lukijan ei pitäisi - tässä katson nyt peiliin - koskaan yrittää omaksua enempää kuin sen hetkinen mielentila ja elämäntilanne edellyttää. Ei pitäisi vaatia itseltään enempää älyllisiä resursseja kuin mitä niitä on. Pitäisi vaan heittäytyä rohkeasti tuulen kyytiin ja antaa sen viedä, kuten Mxxx kehotat. Näistä kirjoista tekee ajattoman juuri se, että niitä on mahdollisuus ymmärtää niin monella tasolla. En usko, että niillä on turruttavaa vaikutusta yhteiskunnallisenkaan ajatteluun niin kuin ei millään elämän kohtaamisella, päinvastoin.

LK: Nyt eläkkeellä tajuaa vasta sen kuinka paljon on tullut luettua turhaa tekstiä ympäri maailmaa. Onneksi pystyin kehittämään tietynlaisen pikalukusysteemin, jolla pystyi kahlaamaan lävitse mitään sanomatonta kirjallisuutta, sillä sitä on paljon. Tätä systeemiä en pysty enää noudattamaan.

RM: Miksi ihmeessä pitäisi lukea mitään sanomattomia kirjoja edes pikaluvulla?

MT: Mistä sitä tietää, mikä kirja on mitään sanomaton ennen kuin on sen lukenut. Minä luen 2-3 kirjaa viikossa, ilmeisesti jollain pikalukusysteemillä, ja vain muutaman kerran olen jättänyt kirjan kesken, kun se on ollut niin tylsä, Tosi on, että joskus olen ollut kiinnostunut vaikkapa dekkareista, joskus jostain muusta. Minua kiinnostaa nykyisin historialliset romaanit. Venäläiset klassikot ovat juuri sellaisia, siis oman aikansa kuvauksia, mutta toki myös ajattomia kuvauksia ihmisestä kaikkine tunteineen ja raadollisuuksineen.

RM: Haluaisin muuten siirtää blogin kommnetointiosioon tämän keskustelun, että ei hukkuisi tähän somemaailmaan. Sopiiko?

MG: Sopii mulle, Raili hyvä, mutta 2 nopeeta vastausta sulle, Raili = 1) En ajatellut "resursseilla" kiinnostuksen puutetta, koska pienikin kiinostus riittää alkuun, kuten sinä niin hyvin kirjoitat. - Sekä: 2) Jos ja kun kommentoin jotain uutta juttuu sun blogissa, niin teen sen sitten sillä foorumilla, joten sopii mulle. - Ja kiitos sun blogitekstistä!