Ainoa kotini

Kevät on ollut yhtä mylläystä. Pääasiassa aika on mennyt yhden kässäritapaisen merkeissä ja  vaikka siihen ei tunnu olevan enää  lisättävää, päässä se vaan pyörii yötä päivää. Kun itse kirjoittaa, ei kykene lukemaan oikeastaan yhtään mitään. Otat millaisen kirjan tahansa käteen, se herättää pääaisassa kateutta ja pudotuksenomaista omanarvontunnon heikkenemistä.  Hyvä, jopa keskinkertainen kirja heittää minut ammottavaan kuiluun. Pateettisesti sanottu, mutta totta. 

 

Yksi kirja kuitenkin avautui ilman pikkusieluisen kipuilua ja varmasti pitkälti siksi, että se on sellainen mestariteos, että ei edes ajattele sen olevan kirja. En ole äänikirjan ystävä, mutta tämän kuuntelin viimeisenä yrityksenä kuunnella kirjaa. Hanna Brotherus lukee itse kirjansa Ainoa kotini (WSOY 2021). Kirja on omaelämäkerrallinen mestariteos sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Ei voi kuin ihailla sitä tapaa ja rehellisyyttä, jolla ihminen käy siinä läpi elämänsä kaikki ilot ja surut, pienet ja suuret. Välillä ihmetellään Steiner-koulun sormikaskieltoa, sormikkaissa kun sormet kokevat itsensä yksinäisiksi, välillä sukelletaan syvän meren pohjaan, kuvataan rakastetun peukalon kulkua otsalla. Yksityiskohtien yllä on koko ajan syvä ja viisas, itselleen armollinen elämänfilosofia. Noin rehellinen ja viisas kun osaisi olla itselleen edes ajatuksissa. Kirjassa ei alleviivata viisautta, vaan se kätkeytyy rivien väliin. Tienneekö kirjailija itsekään, miten se sinne pääsi. Kirja on myös pohjustusta loppupuolella paljastuvaan salaisuuteen. Ehkä se paljastui päähenkilölle itselleenkin vasta kirjan kirjoittamisen myötä. Näin toimii kirjoittaminen.

Kevät mylläsi myös kotia. Tuli kauan kaivattua väriä seiniin, huonekalut siirtyivät joka ikinen eri seinälle ja se on pieni ihme huoneessa, jossa on aukkoja ja ikkunoita joka nurkassa. Jonkinlainen mylläys kävi myös psyykessä erään tapauksen myötä. Siitä vain sen verran, että mentaalitasoa tuli vaihdettua ja kyllä tältä nykyiseltä rapulta näkee taas vähän enemmän. 

 Minun ainoa kotini, tämä kehoni, ei voi oikein hyvin. Närästää, eikä ruoka maistu. Muutama kilo on tippunut siitä yksinkertaisesta syystä, että en voi syödä. Eihän se tässä painoindeksissä mitään haittaa, mutta sen verran on vielä sairaanhoitajaa jäljellä, että en näe tilannetta normaalina. Ensi viikolla tohtorille. Kaiken hässäkän keskellä liikkuminen on jäänyt heikolle. Se ja syömättömyys uuvuttaa ja heittää joka välissä sohvan nurkkaan. 

Paasto meni muodollisesti vähän ohi, mutta kyllä se auttoi kaiken tämän pienen elämän pikkumuutosten sisäistämisessä. On tärkeää, että on olemassa jotain isompaa kuin minä. 

Oikein ihanaa pääsiäistä, kevättä, rauhaa ja rakkautta kaikille!

Tammikuu 2021

 

Tervetuloa ihana tammikuu, ihana talvi! 

Tiedossa ei ole sen kummempia odotuksia kuin ne perinteiset, että pysyisi itse ja pysyisi läheiset terveinä, nuoret onnistuisivat tavoitteissaan, aikuiset eivät pahimpia kolhuja saisi ja että jokaisen elämään eksyisi muutama valopilkkukin. Siinä on toivetta kerrakseen, kun meidänkin perheen ovea korona koputtelee.  

Mutta nyt ihan vaan itseeni. Tänä vuonna olen lähestynyt ikuisuuskysymystä, parempaa fyysistä kuntoa (lue painonhallintaa) ihan uudella tavalla. Mukaan olen houkutellut ystäväni Pian, kun tiedän, että hänellä jos kenellä riittää ainakin alkuintoa. Innon riittämisen pituus on uhka tälle tiimille, mutta kokeillaan.  Avuksi otimme  psykologi Anu Tevanlinnan uutuuskirjan Hyvinvointia mielelläsi. 

Tässä  kirjassa ei lasketa kaloreita eikä punnita ruokia, vaan lähestytään problematiikkaa menemällä sen alkulähteille aluksi kartoittamalla omia arvoja ja visioita. Minun visiot on tylsästi kirjattu, mutta Pia piirsi kuvan.

Minun kuvassani lipuisi kanootti peilityynellä järvenselällä, nuotio rapisisi ja kirmaisisin vetreänä metsissä ja kallioilla kuin kauris. Tällä hetkellä kirmailen ainoastaan vesijuoksussa. Muuten paras paikka mielikuvaharjoitteille. Suosittelen.

Näitten perässä kun pysyisi hengästymättä...

Olemme myös ilmoittautuneet Pöperöproffa Patrik Borgin Jäähyväiset jojoilulle-verkkokurssille. Myös Patrik lupaa lähestyä asioita syvemmin kuin vaa'an kautta. Varmaan näitten muhkeitten apujen avulla  liikunta sujuu kohta kuin vettä vaan ja jäätelö maistuu pahalle. Voi olla, että ette lue tästä projektista yhtään enempää, ellen sitten innostu pitämään julkista päiväkirjaa, mutta mietin vaan, että ketä kiinnostaa.

Toinen merkittävä tavoite on saada edes editointivaiheeseen romaanintekele. On se kumma, että vaikka edellisen kirjan kirjoitin samalla, kun kävin töissä, opiskelin ja elämä oli kaikin puolin hektistä, tämä tahtoo jäädä. Intoa on ja materiaaliakin, mutta oheistoiminnot ne vaan tuppaa menemään edelle. Sitten taas, kun tiedosto on auki, viihdyn sen kanssa tuntikausia - no ainakin tiedosto on koko päivän auki. 

 

 

 Käytössä kulunut, tärkeä kirja, jossa Serafim Seppälä puhuu ikiaikaisista asioista nykykielellä

Paastoa odotan. Se antaa taas avaimia syvempään elämän tutkimiseen   kysymyksillä Mitä teen näille pienimmille. Miten toteutan rakkauden käskyä. Tähän liittyen olen pienesti luvannut auttaa Leppävirran Vasemmistoa kunnallisvaalityössä, kun tiedän, että sillä suunnalla katsotaan siihen pienimpäänkin. Hyvinvointivaltiota mitataan sen heikoimman  mukaan. Jokainen  ihminen on laulun arvoinen. Siis jokainen. Aina emme onnistu olemaan oman onnemme seppiä.  Koronaan ja maailmanlaajuiseen vihan lietsontaan on vaikea vaikuttaa tältä tontilta muuta kuin toivomalla, että ne laimentuvat vaarattomiksi. 

Kaiken keskellä maailma on sittenkin kaunis.

Marraskuu

 

Kyllä ovat kaupalliset voimat osanneet soitella suomalaisten elämyskaipuun kieliä, ei tämä Halloween-hössötys muuten olisi mahdollista. On se kummallista, että miten juuri nyt ankeimpana ja pimeimpänä aikana  kauhu puree. Ihan piruuttani laitoin facebookkiin kuvan omasta aidosta olkapään arvesta. Siis piru se koputteli minuakin, kun tällaisen kuvan ilkesin julkaista. Anteeksi. Tuon haavan alta on poistettu rautamötikkä, joka toimi ikäänkuin sisäisenä kipsinä, kun keväällä tein ilmalennon ja solisluu meni ihan irtopoikki. Nyt ollaan, toivottavasti, voiton puolella ja ensi kesänä melotaan sydämen kyllyydestä. 

Omassa lapsuudessa puhuttiin ”pyhhäin miesten päevästä”. Ei siihen kuulunut sen kummempaa tekemistä, mitä nyt isä nauratteli, että hänellä se on juhla. Samaa vitsiä muuten väänsi viattomien lasten päivänäkin. Pyhät miehet ja HUOM naiset saivat minussa uutta ulottuvuutta ortodoksian myötä ja heistä on vielä paljon oppimista.  Kekri-sanasta on hämäriä muistikuvia, mutta ei sekään oikein isoksi teemaksi nouse.  Vainajien muistopäivänä ehkä eniten pidän tätä päivää. Johtunee siitä, että niitä vainajia tipahtelee tasaisin välein muisteltavaksi. Isä, äiti, ystäviä, joista tänä vuonna lähin. Kirjoitin juuri hänen tyttärelleen:  Annelin kuolema oli periaatteessa helpotus sen pitkän kärsimyksen takia ja varmaan siksi ikäväkin iski vasta jälkeenpäin. Soittelen hänelle vieläkin ja sinä varmaan juttelet. Siksi ne ihmiset ovat meillä olleet, että voimme tukeutua heihin ihan koko elämän ajan.

Serkut musisoivat.  Mika 50v. valkoisissa kamppeissa soittaa kitaraa

Sisaren poika täyttää tänään 51 vuotta. Onnea Mika!  Huvittaa, miten aikuinen olin olevinani, kun menin häntä hoitamaan 16-vuotiaana. Silloin ei ollut äitiyslomia ja minä jäin vastasyntyneen kanssa kaksin, kun vanhemmat lähtivät töihin. Kiitos luottamuksesta, sisko! Hyvin me pärjättiin. Tallailin Oulun katuja Mikan kanssa. Usein menimme hautausmaalle, kun lapsi nukkui siellä hiljaisuudessa hyvin. Tutkin hautakiviä ja löysin Regina Malon (RM niin kuin Raili Miettinen). Regina alkoi elää päässäni ja taitaa elää vieläkin. Hänestä piti tulla kirjailija ja hän oli monella tavalla rohkea. Jokaisella pitäisi olla sivupersoona, joka auttaa tarpomaan elämän hankalia polkuja ja joka pitää unelmia yllä.  

Nyt kun tämä synkkä teema on eletty ja muistelot muisteltu niin otetaanpa suunta eteenpäin. Tapanina on päivä kukonaskelta pidempi!

 Huomenta Pia!

 Meillä on tänään synttärit ja leipasin oikein muhevan kerma-mansikkakakun. Otettiin jo aamukahvilla. Mitäpä sitä säästelemään.

 Kellotkin siirtyi. Mulle on ihan sama, eletäänkö kesä- vai talviaikaa, kunhan tuo rumppaaminen loppuisi. 

 Tässä samalla kun kirjoitan, seuraan netissä Joroisten tsasounan liturgiaa. Eikös tuon i. Jyrki Härkösen pitänyt olla toimintakiellossa niskuroinnin vuoksi puoli vuotta. Siis piispojen kähinöinnin takia. Tuolla tuo kuitenkin veisaa, on Maria-kanttorin vauvaloman sijainen. Ei se minua haittaa. Komeasti laulaa ja hyvin sointuu äänet i. Bogdanin kanssa. Piispat saavat minun puolesta riidellä ihan sielunsa kyllyydestä niin kauan kuin liturgiaan ja muihin palveluksiin ei tule muutoksia. Tämä rajaus helpottaa hengellistä elämää. Jos olisi kysymys jostain maallisesta järjestöstä, vaikka puolueesta niin äkkiä lähtisin lätkimään niin kuin teinkin muinoin, kun kärhämät meni liian rumiksi eräässä nimeltä mainitsemattomassa puljussa. 

 Sinä olet nyt miettinyt uskon asioita vähän syvemmin. Minun suurin synti on varmasti se, että en aina jaksa uskoa kaikkiin kirkon keskeisiin oppeihin. Minua on lohdutettu, että ei se haittaa, uskot minkä kykenet ja että elämä on armon aikaa. Jos Jumalaa ei ole niin sitten tältäkin synniltä menee pohja. Itseasiassa koko synti-käsite edellyttää Jumalan olemassaoloa tai ainakin synnin tarkoittamista väärinteoista on käytettävä toista nimitystä. Wikipedia sanoo, että alkukielellä synti- sana merkitsee erehdystä, tieltä eksymistä, maalin ohi ampumista ja jumalallisen lain rikkomista.

Mihin tarvitsen Kirkkoa, on se, että se joka käänteessä muistuttaa siitä perusasiasta, että olemme täällä toisiamme varten ja rohkaisee noudattamaan Jeesuksen tuomaa rakastamisen velvoitetta. Hyvän tekemisen velvollisuus on minusta meillä kaikilla uskoi tai ei ja siinä sitä onkin miettimista, että onko sitä ihmisyyden käskyä tullut noudateteuksi. Tämä maailma kun vetäisee niin helposti omaan höttöönsä, kirkon miehetkin välillä, kuten olemme saaneet lukea.  

Toinen asia on tietysti iänkaikkinen elämä. Siihen on helppo uskoa. En millään pysty käsittämään, että täältä haihduttaisiin ihan noin vain. Elämä jatkuu kuoleman jälkeen, mutta millaisena, siihen voidaan vaikuttaa teoillamme. Eli rakkauden tekoja kehiin, kiitos!

 Kolmas sitten se konkreettisin. Meidän kirkon rakennukset ja palvelukset tekevät hyvää kaikille aisteille. Siellä käytyä ainakin hetkeksi paranee hengen kuumeesta  niinkuin runoilja Meller sanoo omasta suojastaan runossa Varjo suura. Löytyy muuten You-tubesta runoiljan itsensä esittämänä. 

Eilen kirjoitin taas ihan mukavasti. Tämä prosessi on kuin joki. Se lähti pienenä arkana purona liruttelemaan,  löysi lähteen, viipyi hetken, joi voimavettä ja jatkoi matkaa. Sitten leveämpänä kantojen ja kivien yli syöksähteli kunnes pysähtyi mäen alle leveälle tantereelle. Vettä tuli ja tuli niin että tanner täyttyi, muuttui järveksi ja kun reunat alkoivat repeillä, lähti hurjana koskena paukkuen ja kolisten kohti jo näkyvissä häämöttävää valtamerta. Kiitos, että kestät mukana tässä veneessä!!  

Nyt kun avasin tuon blogin niin on saatava sinne jotain. Taidan laittaa tämän kirjeen yläosan ja siinä vähän raotan tätä kirjoittamistakin. Me ollaan niin erilaisia tämän julkisuuden kanssa, että ihan naurattaa. Minä kun kivulla tiputtelen pieniä muruja itsestäni niin sinä lätkäset pöytään koko leivän kerralla ja vielä paksulla voilla kuorrutettuna!

Palataan

Raili

Ihmisen yli ei kävellä

Irma Anneli Ilona Muhonen 1950- 2020  

Kuva: Leena Ruotsalainen

Heräsin aamuyöstä ja huomasin viestin kummitytöltäni. Arvasin. Ystävääni Annelia ei enää ole.

 Syöpä vei ja se on niin, niin väärin. Kinusin Annelilta luvan kirjoittaa hänestä. Lupasi, kunhan et ylisanoja viljele. 

Oli jotkut vaalit v 78-79. Anneli tuli hakemaan meiltä lentolehtisiä, olisiko hyväksi käytetty kaupungin tulostinta. Koska tämä  rikos on jo vanhentunut, niin uskaltaa sen nyt paljastaa. Joka tapauksessa jäimme suustamme kiinni ja huomasin, että olen löytänyt sisaren, itkumuurin oudossa kaupungissa. Ystävyys ei lukkiutunut yhden asian ympärille, vaan siitä tuli elinikäinen, muutamaa luonteistamme johtuvaa katkosta lukuun ottamatta. Näitäkin kahnauksia pystyttiin muistelemaan huumorilla.  Ystävyys säilyi monista muutoksista huolimatta. Kyllähän ihminen muuttuu ja kehittyy 40 vuodessa. Minä jäin pyörimään Savoon. Suuri rakkaus vei Annelin itäisestä Suomesta, Savonlinnasta länsirannikolle Poriin. Oli elämältä suuri vääryys, että Osmo sairastui ja kuoli juuri kun olivat saaneet elämän sujumaan ja alkoi lähestyä täysipainoiset eläkevuodet.  

Pieni, kuvaava anekdootti ystävyyden alkuvuosilta. Pikkuinen tyttöni kiukutteli, kun piti pukea, makasi eteisen lattialla ja ihmiset kiireissään loikkivat yli. Tyttö sanoi itkun seasta: Ihmisen yli ei kävellä. Anneli tempaisi lapsen lattialta ja silmät palaen kannusti: Sie sen sanoit: Ihmisen yli ei kävellä. Tämä lause jäi elämään ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu Annelin elämänasenneta. Hänellä oli haukansilmä etsiä aina sitä pienintä, jota puolustaa. Kun häntä pyydettiin pitkäaikaisen pääluottamusmiehen paikalta toimitsijaksi, Anneli vastasi: mie oon ompelijoitten piäluotto! Ei halunnut käyttää naisilta saamaansa mandaattia omaan kiipeilyyn. Hän oli henkeen ja vereen ay-ihminen ja vaatetustyöläisten ääni, enemmän kuin poliittinen toimija.

 Anneli oli elävä esimerkki, että sivistyksen tae ei ole korkea koulutus. Runous, kirjallisuus, kansanperinne ja uteliaisuus maailmaan kehittivät, sivistivät ja kantoivat häntä loppuun asti. Maallinen mammona ei kiinnostanut, koska ruumispaidassa ei ole taskuja. 

Monen silmin katsottuna Annelin elämässä oli kohtuuttomasti vastoinkäymisiä, mutta itse hän oli loppuun asti sitä mieltä, että on elänyt hyvän elämän. Ehkä johtui siitä, että hän uskalsi katsoa elämää suoraan silmiin. Kun sairauden jossain vaiheessa masennus ja pelko nosti päätä ja ehdotettiin mielialalääkitystä, hän vastasi, että tämän valssin mie tanssin selevin päin. Rikas itämurre ei hävinnyt lännessä ja keskustelua käytiin monenlaisin metaforein.

 Anneli oli ylpeä kolmesta tekevästä tyttärestään. Kaksi vanhinta lastenlasta, pappi ja lehtimies, toivat myös iloa. Hän olisi halunnut kovasti nähdä, mitä kolmesta pienimmästä tulisi, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. 

Alta kolmekymppisinä hoilasimme Kolvosen rannalla, että haihtuvi nuoruus kuin vierivä virta. Ei haihtunut niin dramaattisesti kuin runoilija asian ilmaisee, häipyi vaan kuin huomaamatta, mutta yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu…

Kodin kaunistukset

Nyt, kun kotona olo on huomattavasti lisääntynyt, voi viihdyttää itseään tarkastelemalla kotia vähän tarkemmin. Kaiken kattava facebook tarjosikin  idean ryhtyä kuvaamaan  oma kodin koristeita. Tauluja kai oli tarkoitus esitellä, mutta kun  sellaisia ei varsinaisesti ole niin tein gallerian  niistä tarpeista, mitä köyhän seinältä löytyy.  Ihan en korkeakulttuuriin siis  yllä, mutta näillä esineillä olen koristellut kotiani vuosikausia. Kausikoristeet ovat eri asia ja aina ilmestyvät näkyville ajallaan. 

Kuva 1. Ikonostaasi

Ensimmäisessä kuvassa on kodin kaikki ikonit. Keskellä on siskoni Mirja Tammelan maalaama Korsunin Jumalanäidin Hellyyden ikoni. Mirjalla on kokonainen huone täynnä ikoneja ja kaikkien sukulaisten seinälle niitä on riittänyt. Sain tämän, kun liityin ortodoksiseen kirkkoon 2002 Ison ikonin oikealla puolella on toisen siskon Annelin Kreikasta tuoma käsin tehty ikoni, alapuolella isompi on Tbilisistä itse ostettu, käsin tehty ikoni ja loput sieviä matkamuistoja. Lisäksi minulla on pieni taitettava matkaikoni, joka ei nyt tullut kuvaan. On hyvin tärkeää, että saa sytyttää lampukan ja tuohuksen omassa kodissa. Kuvassa on myös ukkini Taavetti Miettisen  lasinen partasutiastia 1800-luvun puolelta.

Kuva 2 Käspaikka

Tämän kauniin käsityön sain viime kesänä ystävältäni Jounintäti Helenalta. Hän oli tarkkana huomannut, että tällainen minulta puuttuu ja oli sen itse kirjaillut. Käspaikan perinteinen paikka on ikonin ympärillä, mutta en ole vielä ratkaissut miten sen siihen istuttaisin, ettei se peittäisi muita ikoneita. Nyt tämä on sijoitettu lipaston päälle ikoneitten alle näkyvälle paikalle. Jospa Helenan kanssa mietitään vielä tätä sijoittelua kesällä.

Kuva 3 Riitta Oksman Tytöt

 Tässä ajattomassa kuvassa on tyttärentyttäret Ronja ja Emma jossain Konnuksen kanavan pellolla. Kuvan on ottanut leppävirtalainen valokuvaaja Riitta Oksman samalla, kun otti tyttöjen Satu-tädin ylioppilaskuvia. Oikein onnistunut sivutuote Riitalta! Tämä kuva on suurennettuna arvopaikalla olohuoneessa. On tarkoitus myös toisista lapsista teettää tällaisia tauluja. Heidän kuvat ovat kyllä esillä makuuhuoneen lipaston päällä.

Kuva 4 ITE-taidetta

 Olin pari vuotta yhden viikonlopun Lapinlahdella Luovassa Puussa Vedic Art-taidekurssilla. Se oli hauskaa, vaikka mikään kuvantekijä en olekaan. Sain ystävältäni Pialta sitten kattavan paketin taiteilijatarvikkeita ja pitihän niitä kokeilla. Näissä kahdessa pienessä taulussa yritän kuvata tätä lähipiiriä. Vaikka eivät ole kummosia niin hyvä mieli tulee. Siksi esillä. Väreillä toljaaminen on kyllä oikein mukavaa.

Kuva 6 Kaija Suomalainen Lasityö

Oraviksokelainen ystävä Kaija  kysyi kerran, että mikä väri on minusta nätti. Sanoin, että sininen. Kaija kun harrastaa lasitöitä niin hän sitten  kiikutti tällaisen ihanan ripustimen meille. Edellinen Kaijan lasityö meni tuusan nuuskaksi, kun lapset juoksi jotain hippaa. Koetan pitää tämän ehjänä.  

Kuva 6 Kap Verde

 Tämä afrikkalaishenkinen taulu on uusin tulokas seinälle ja ehkä ainoa varsinainen taulu. Sain sen pojalta Kap Verden tuliaisina viime syksynä. Lisää tällaista!

Kuva 7 Koivu

Kuva 8 Katve

 Nämä ihanat seinävaatteet ovat oman äidin tekemiä. Koivu on äidin itsensä suunnittelema kuultokudos. Äiti kertoi, että siinä huojuu hänen lapsuudenkotinsa Ukonniemen pihakoivu - ja niinpä huojuukin! Toisen on äiti kutonut Aapo Härkösen suunnittelun pohjalta. Olisiko tilannut tarpeet Suomen Käsityön ystäviltä. Äiti oli kyllä lahjakas käsistään sen lisäksi, että harrasti lausumista ja kaikenlaista esiintymistä. Minulle ei ole nämä taidot periytyneet.Nämä ovat hyvinkin 30 vuotta vanhoja ja aina löytäneet paikan minun seinältä.

Kuva 9  Raanu

No niin. Nyt mennään Luhalle! Raanun on kutonut Aino-tätini. Luhalla oli aina kangaspuut pirtissä. Aino-täti oli kaikin puolin ahkera pienen tilan emäntä. Luhalla elettiin lähes omavaraistaloutta. Siellä sain tuntuman siihen, mistä ruoka tulee. Joka kesä juna toi lauman serkkuja Helsingistä koko kesäksi Luhalle.  Sinne minäkin kipitin vähän väliä, kun asuimme siinä lähellä. Raanu on minulla tässä Pömpelissä, jossa kirjoittelen.

Kuva 10 Albert Edelfeld Hangossa

Savonlinnassa asumisen aikaan piti joka kesä käydä monta kertaa Punkaharjun Retretissä. Jos ette muista tai tiedä niin lukekaa ihmeessä tuosta linkistä, mikä oli Retretti. Olen sitä mieltä, että siellä sain kunnolla ensimmäisen kosketuksen taiteeseen. Lukemisen rinnalle tuli taulujen ihastelu ja jatkuu edelleen. Jos viitsisi, voisi joutessaan suorittaa taidehistorian perusopinnot. Minulla kun siihen appropussiin vielä mahtuu.
Yllä oleva kuva on Albert Edelfiltin taulusta tehty hiirimatto. Pidän sitä kuitenkin tauluna.

Alla oleva legendaarinen Saimi tuli omaan tietoisuuteen myös jostain Retretin kesästä. Olen käynyt katsomassa sitä myös Tuusulan Rantatien Halosen ateljeessa. Tämä kehystetty juliste oli yhden varkautelaisen kirpparin katonrajassa. Olin pyörtyä. Jouni meni sitten myyjältä kysymään, että mitä tuo Saimi maksaa. Myyjä pyöritteli vähän  silmiään, että mikä. Yritin pitää mölyt mahassa ja olin olevinani, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Sitten vielä  Jouni, tunnettu tinkijä sai 10 euron hinnasta tingittyä vielä viisi euroa. Ylivoimaisesti halvin taidehankinta!Taulun inspiroimana järjestin yhdessä upean Sanastus-ryhmän kanssa monena kesänä Saimi kedolla-kirjallisuustapahtumia. Ihania muistoja, mutta ei jaksa enää. Jospa joku herättelisi Saimin. Minulla tämä on eteisen seinällä merkkinä, että olen tullut kotiin.

Kuva 11 Eero Järnefelt Saimi kedolla

Kuva 12 Jaana K. Enkeli

 Kun täytin 50-vuotta, siskon tyttö Milla teetti tämän enkelin minulle ihan mittatilaustyönä. Taiteilija on vieremäläinen Jaana K. En millään muista sukunimeä, kun ei sitä ole signeerattu koko nimellä.

Kuva 13 Mirja Tammela Kauris

 Yhteen aikaan posliinimaalareilla oli tapana maalata kaakelilaatoille, jos lie vieläkin. Tämä on  siskoni Mirjan maalaama pannunalusta, mutta eihän tuota nyt kattilan alle laiteta! Minulla tämä on keittiön seinällä. Settiin kuului myös pari muuta taulua. Ne laitettiin mummonmökin rikkinäisten kaakeleiten tilalle, eikä kehdattu repiä irti pois muutettaessa. Jospa siellä ilahduttavat uusia asukkaita.

Kuva 14 Palapeli Delfiinit

 Vessassa minulla on delfiini-teema ja tämän palapelin löysin kirpparilta. Oli myös delfiiniaiheinen vessanpytyn kansi, mutta se alkoi lohkeilla niin piti hävittää. Uusi on etsinnässä. Erityisesti eräs  Netta-tyttönen oli  pienempänä hyvin kiinnostunut vessan delfiineistä. Yllättäen delfiinien kuvia on vähän saatavilla.

Kuva 15 Pala mattoa

Tässä on varmaan ylivoimaisesti kallein "taidehankinta" kodissani. Se on n. 25-vuotta vanha käsin kudottu paksu matto. On se kyllä ihan eri tuntuinen paljaan jalan alla kuin jokin muoviläpäre. Olen koettanut sijoittaa sitä välillä olohuoneeseenkin, mutta aina se palaa makuuhuoneeseen.  Tähän kun  on niin  ilo joka aamu astua.

Onnen hetket

Hei Pia! 

Olipa hyvä blogikirjoitus sinulla, jotenkin seesteinen ja selkeä verrattuna moniin tajunnanvirtoihisi, joilla tietysti on arvo sinänsä. Minäkin katsoin  sen Onnen hetket-elokuvan ja odotin tyypillistä ranskalaista loppua, että aloittavat kolmen kimpan. Eivät aloittaneet ja hyvä niin. Rouvan itsemurha antoi elokuvalle kummallista syvyyttä, jota kyllä elokuvassa koko ajan oli huolimatta visuaalisesta hempeilystä. Sillä tietysti haluttiinkin korostaa, että kaikki ei ole välttämättä siltä, miltä näyttää. Kuvailit ja diagnosoit hyvin postineidin, mutta mikä oli se mies! Tunne-elämältään keskenkasvuinen kloppi, ei syvään rakkauteen kykenevä, ei edes surua oikein osannut tuntea. Siitä vaan jatkoi elämää niin kuin ennenkin. Päiväperhonen. Välillä ihan pisti vihaksi. Niin tykkään tällaisista elokuvista! 

Olen lukemassa Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut-kirjaa. Löytyi äidin jäämistöhyllystä. Tykkäsin siitä elokuvana ja tykkään kirjasta. Kaksi naista siinä otattelee varsin herkullisella tavalla. Hyvin on persoonat rakennettu. Lukeminen vaatii keskittymistä ja takuuvarmasti ajatukset siirtyvät tästä saatanan koronasta ihan muunlaiseen maailmaan.  Tämä kirja on Ylen lukupiirissä lauantaina 28.3. Otankin Marja-Liisan käsittelyyn nyt keväällä.Paitsi että kirjastoon ei pääse. Ääh. Minä en osaa kuunnella äänikirjoja. Ne ovat toisaalta hitaita, toisaalta  ei voi lukea samaa lausetta monta kertaa. Ei voi tuijottaa lausetta. Mieti, se tuijottaminen on tärkeää. Tai sinä et varman tuijottele, hompsit vain joka toisen lauseen. Hihihihi. 

Meillä ei ole hätäpäivää. Ruokaa on kaapissa ja niin pois päin. Välillä tulee korvista tuon tilastotieteilijän pulitus, mutta parempi niin kuin että ei olisi ketään.  Jennin tilanne pelottaa. On siellä KYS:ssa. Entäs jos... ei, ei kannata ajatella. Teemukin häärää monessa paikassa, on pakko. Lapset käyvät kotikoulua ja Saila etätöissä, siskot supussa kodeissaan. Eihän tässä voi muuta kuin silmät suurina odottaa ja katsoa, mitä tulee ja toivoa, että pahasta seuraisi jopa jotain hyvää, kenties. Ilma on ainakin monessa kohtaa kirkastunut ja Venetsian vedet puhdistuneet. Ehkä Joku on päättänyt  kadottaa tämän syöpäläislajin maapallolta. Vaikka kyllä siinä kuitenkin niin käy, että puolen vuoden sisällä meno on entisenlainen. Kyllä kapitalismi siitä pitää huolen! Raha ratkaisee. 

Lähden nyt Alman ja Adelen kanssa lintuja harjaamaan.

Raili