Ainoa kotini

Kevät on ollut yhtä mylläystä. Pääasiassa aika on mennyt yhden kässäritapaisen merkeissä ja  vaikka siihen ei tunnu olevan enää  lisättävää, päässä se vaan pyörii yötä päivää. Kun itse kirjoittaa, ei kykene lukemaan oikeastaan yhtään mitään. Otat millaisen kirjan tahansa käteen, se herättää pääaisassa kateutta ja pudotuksenomaista omanarvontunnon heikkenemistä.  Hyvä, jopa keskinkertainen kirja heittää minut ammottavaan kuiluun. Pateettisesti sanottu, mutta totta. 

 

Yksi kirja kuitenkin avautui ilman pikkusieluisen kipuilua ja varmasti pitkälti siksi, että se on sellainen mestariteos, että ei edes ajattele sen olevan kirja. En ole äänikirjan ystävä, mutta tämän kuuntelin viimeisenä yrityksenä kuunnella kirjaa. Hanna Brotherus lukee itse kirjansa Ainoa kotini (WSOY 2021). Kirja on omaelämäkerrallinen mestariteos sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Ei voi kuin ihailla sitä tapaa ja rehellisyyttä, jolla ihminen käy siinä läpi elämänsä kaikki ilot ja surut, pienet ja suuret. Välillä ihmetellään Steiner-koulun sormikaskieltoa, sormikkaissa kun sormet kokevat itsensä yksinäisiksi, välillä sukelletaan syvän meren pohjaan, kuvataan rakastetun peukalon kulkua otsalla. Yksityiskohtien yllä on koko ajan syvä ja viisas, itselleen armollinen elämänfilosofia. Noin rehellinen ja viisas kun osaisi olla itselleen edes ajatuksissa. Kirjassa ei alleviivata viisautta, vaan se kätkeytyy rivien väliin. Tienneekö kirjailija itsekään, miten se sinne pääsi. Kirja on myös pohjustusta loppupuolella paljastuvaan salaisuuteen. Ehkä se paljastui päähenkilölle itselleenkin vasta kirjan kirjoittamisen myötä. Näin toimii kirjoittaminen.

Kevät mylläsi myös kotia. Tuli kauan kaivattua väriä seiniin, huonekalut siirtyivät joka ikinen eri seinälle ja se on pieni ihme huoneessa, jossa on aukkoja ja ikkunoita joka nurkassa. Jonkinlainen mylläys kävi myös psyykessä erään tapauksen myötä. Siitä vain sen verran, että mentaalitasoa tuli vaihdettua ja kyllä tältä nykyiseltä rapulta näkee taas vähän enemmän. 

 Minun ainoa kotini, tämä kehoni, ei voi oikein hyvin. Närästää, eikä ruoka maistu. Muutama kilo on tippunut siitä yksinkertaisesta syystä, että en voi syödä. Eihän se tässä painoindeksissä mitään haittaa, mutta sen verran on vielä sairaanhoitajaa jäljellä, että en näe tilannetta normaalina. Ensi viikolla tohtorille. Kaiken hässäkän keskellä liikkuminen on jäänyt heikolle. Se ja syömättömyys uuvuttaa ja heittää joka välissä sohvan nurkkaan. 

Paasto meni muodollisesti vähän ohi, mutta kyllä se auttoi kaiken tämän pienen elämän pikkumuutosten sisäistämisessä. On tärkeää, että on olemassa jotain isompaa kuin minä. 

Oikein ihanaa pääsiäistä, kevättä, rauhaa ja rakkautta kaikille!