Hyytävä matka

Päädyin pari vuotta sitten luotsaamaan kauan sitten perustamaani yksityistä hoitokotia tässä tapauksessa julkishallinnon hellään syleilyyn. Oletan, että sama tilanne olisi ollut, jos vastaanottajana olisi ollut Attendo tai muu jättijärjestelmä.
En mitenkään osannut kuvitella, miten kankeaan ja monimutkaiseen järjestelmään jouduin pienen hoitokotiparan uittamaan.
Opettelin henkilöstöhallinnon monimutkaisen järjestelmän, ruokien, vaippojen ja sähkölamppujen tilausjärjestelmän. Ujutin asukkaat kankeaan potilastietojärjestelmään, jossa ei ollut kirjaamistilaa ”jaksoi avata silmät ja hymyili”-toiminnolle. Luulin olleeni yrittäjänä taloudellinen, mutta että ei saanut tilata edes vuodesuojia!
Kerronpa, miten monta asiaa pitää olla valmiina ennen kuin voi tilata laastaria hoivakotiin. Ensinnäkin on kilpailutettu halvimmat laastarit, on rakennettu monimutkainen valtakunnallinen tietoverkko mahdollistamaan tilauksen, on rakennettu suuret tilat valtaville laastarivarastoille ja hankittu autot niiden kuljettamiseen. Tarjouksen käsittelyyn on kulunut työtunteja ja kokouspalkkioita, atk- henkilö joutuu koko ajan opastamaan hoitajia tilausjärjestelmään, autonkuljettaja seilaa paikasta toiseen ja tiputtelee laastareita pitkin maakuntaa.
Minä kun yrittäjänä vaan hyppäsin auton rattiin, ajoin lähimpään kauppaan ja ostin laastarin, juuri oikean näköisen ja kokoisen ja juuri sen verran kuin tarvittiin. Ehkä se paketti maksoi 50 senttiä enemmän, mutta ei jäänyt laastareita nurkkiin pyörimään. Kun ei tuollainen pieni yksikkö saa kulumaan sataa (usein minimitilausmäärä) laastaria vuodessa eikä kahdessakaan.
Systeemin kehittämisellä on tietenkin haettu säästöjä, mutta kauankohan vie aikaa, ennen kuin se hankkii itsensä takaisin. Tämän laskemiseen taas tarvitaan suunnittelija. Entäpä jos hän päätyykin sellaiseen tulokseen, että pieni on sittenkin paitsi kaunista, myös tehokasta.
Sain tämän pestin myötä monta uutta työtoveria. Joillekin paras työpäivä oli ohi mennyt työpäivä, joillekin mikään työvuorolista ei ollut hyvä, joillekin olisi pitänyt maksaa likaisen työn lisä vanhuksen vessareissusta, joillekin päivän tähtihetki oli huomata työkaverin pieni moka. Oli niitä, joille riitti, että täytti byrokratian kirjaimen moitteettomasti. Mitä väliä hoidon laadulla ja sen kehittämisellä.
Oli myös työtovereita, joille vanhukset olivat ihmisiä. He kärsivät, kun eivät voineet toteuttaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Oli ihania luonteita ja itse piruja samassa sopassa.
Pahinta oli työn ilon puuttuminen.
Tämä kaikki oli kuulemma ihan tavallista, joka tarkoitti sitä, että kestä vaan. En minä kestänyt.

Äiti 89 v. asui kotona lähes viimeiseen asti. Tässä viimeinen äitienpäivä.

Saanko esitellä!

Tässä on Siru 7 kk. Hän tuli meille helmikuussa Suonenjoelta. Äitinsä puolelta on perhoskoira ja isän suku kuuluu Japanin pystykorvien rotuun. Villi on, mutta oppivainen ja rakas perheenjäsen. Nana 9v. on ottanut pikkusiskon hyvin vastaan, totta kai!

Elon puolella

Lopetin tämän blogin kirjoittamisen kolmisen vuotta sitten ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään sanottavaa. Siis ei sellaista sanottavaa, jossa olisi ollut kuolematon ajatus, tärkeä poliittinen viesti tai jotain muuta itseäni korkeampaa hengen tuotetta.
Kun nyt kuitenkin minuun on kytketty jonkinmoinen kirjoittamisen vietti, niin avaan tämän kirjan uudelleen, mutta vähän matalammalla rimalla eli kirjoittelen kevyesti mitä mieleen juolahtaa. Saatan innostua milloin mistäkin, enkä hahmottele minkäänlaista logiikkaa näille jutuille etukäteen. Rupattelen lähinnä perheelle, ystäville ja tutuille, joilta toivon kommentteja nimenomaan tänne, en niinkään facebookkiin. Kiitos, rakkaat!

Kulttuurr´kipale

Mittee myö syyvvään ja mille myö naaretaan
Mittee pannaan piälle ja keijen kanssa laaletaan.
Lompsastaanko kättä vae hierotaanko nokkoo
vae katotaanko pitkillä uppo-ootoo ukkoo.
Aatetaanko nuapur´rukka pahan päevän ylj
vae annetaanko ihan ite löötee avon sylj.
Millalaella tiällä joka päevä eletään
sitä kansankulttuuriksi koululoissa nimetään.
Mummovaenaan piirongista lööty salasoppi
Eepä runonrutaleita sieltä kukkaa kopsi.
Lähtisköhän kielikooluun vaeko kirkkokuoroon
vae oeskohan nuo körmyniskat tulleet ruokavuoroon.
Nyt ee aata lorutella enkä tännään paesta
ukko kun on kientämättä iänestämmää naesta.

Löytäjä saa pitää (ja sotkea)?

Kun kullankaivaja saa hippusen kiiltävää Lemmenjoesta, on hän aarteensa ansainnut. Entä kun ulkomaalainen kaivosyhtiö upottaa koneensa maaperäämme, erittelee malmin, vie maasta ja jättää jälkeensä raiskatun aukion, joka kaiken lisäksi liruttaa uumenistaan raskasmetalleja vesistöihin vielä vuosikymmeniä?
Vuoteen 1994 asti lainsäädäntö rajoitti kaivostoiminnan kotimaisen teollisuuden yksinoikeudeksi, mutta nyt uusi laki sallii myös kansainvälisten yhtiöitten harjoittaa toimintaa. Muualla maailmassa malmi on valtion omaisuutta, mutta Suomessa ulkomaisia kaivoyhtiöitä ei edes veroteta, vaikka 70 % kansalaisista kannattaa kaivosveroa.
Australialainen kaivosyhtiö Altona Mining hakee lupaa aloittaa nikkelin ja kuparin louhinnan Oravikoskella. Leppävirran kunta suhtautuu toimintaan myönteisesti, koska ” leppävirtalaisilla yrityksillä saattaa olla mahdollisuuksia päästä kaivostoimintaan mukaan”. (Virve Wright Soisalon Seutu 9.8.2012). Siis edes kaivoksen työllistävästä vaikutuksesta ei ole varmaa tietoa.
Kaivostoiminnan aloittaminen tarkoittaa räjäytyksiä, raskaasta liikenteestä koituvia häiriöitä, kuten pölyä ja meluhaittoja, joista asukkaat saattavat joutua kärsimään kilometrien päässä kaivoksesta. Maisema muuttuu peruuttamattomasti, ja vesistöjen tila heikkenee entisestään. Luonnonarvojen heikkenemisen myötä harrastus- ja virkistysmahdollisuudet vähenevät ja alueen viihtyvyys heikkenee.
Kotalahden kaivostoiminta loppui 1987. Jäljelle jäi ruma jätealue, jonka metsittyminen kestää vuosikausia.Arkkuselästä löytyi vuonna 2011 nikkeliä 2700mikrogm/l. Talousvedessä sitä saa olla enintään 20 mikrogm/l. Ehkä ei pitäisi juoda Oravilahden vettä, mutta kalat siellä kuitenkin joutuvat asumaan. Ehkä ei pitäisi kalastaa.

Valkoisesta koirasta tulee uintiretken jälkeen kullan – siis nikkelinruskea ja kun joutsen laskeutuu kaivoksen jätealueen vesialtaaseen, sen alaosa muuttuu ruskeaksi.

Onko uuden kaivostoiminnan hyöty- ja haittasuhteita tarkasteltu riittävästi ja tarpeeksi kattavan tiedon valossa, kun lupia sille on puollettu? Onko esimerkiksi Talvivaarassa esiintyviä ongelmia hyödynnetty riskikartoituksessa?
Onko kaivostoiminta ylipäätään mahdollista ilman ympäristöpäästöjä ja voittojen virtaamista ulkomaille?

Puheenvuoro Savon Yrittäjien vaalipaneelissa 7.8.2012

Tarkastelen Leppävirran elinkeinokenttää tässä puheenvuorossa pienyrittäjän näkökulmasta, teemana hoiva- ja hyvinvointiyrittäjyys sekä pienyrittäjän asema.

Pörssiyhtiö on minulle pelottava sana niin kuntalaisena kuin yrittäjänäkin. Viekö se leivän pienyrittäjiltä? Tekeekö se jonakin päivänä kunnalle palveluista sellaisen tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä, jolloin käy kuin elokuvassa Kummisetä: löydät vuoteestasi rakkaimman hevosesi pään.
Kun toimintoja ostetaan yksityisiltä, tulee aina huolehtia, että tarjouskilpailut pysyvät reiluina ja kooltaan sellaisina, että pienet paikalliset yritykset pystyvät niihin osallistumaan.

Tällä hetkellä Leppävirralla on sekä kunnan, kolmannen sektorin että yksityisten tuottamaa palvelutoimintaa. Yhteistyö on pääasiassa hyvää, mutta sitä voisi edelleen tiivistää vaikkapa luomalla varahenkilöstöjärjestelmä ja henkilöstön koulutustoimintaa. Miksi ei myös henkilökuntakierto helpottaisi ja piristäisi kuormitettua hoivakenttää.

Uutena toimijana voisi aloittaa pieni Perinnepäiväkoti, joka tarjoaisi sekä lapsille, että vanhuksille päivähoitoa. Ei niin, että lapsille tuotaisiin joku mummo näytille, vaan vanhukset ja lapset eläisivät luontevasti päivän toistensa kanssa niin kuin ennen vanhaan maalaistaloissa. Nykyinen pirstaleinen työelämä ei juurikaan anna mahdollisuutta tähän perhepiirissä. Päiväkodin visio olisi siirtää paikkakunnan kulttuuriperinnettä jälkipolville konkreettisen tekemisen kautta ja opettaa lapsia suhtautumaan luontevasti ikääntymiseen ja sen tuomiin erityispiirteisiin.

Suomalaisilla on vahva luontosuhde ja meillä Leppävirralla on luonto lähellä, jonka varaan on helppo ryhtyä rakentamaan kaikenlaista hyvinvointia edistävää toimintaa.
Joku voisi perustaa vaikkapa johonkin tyhjään kyläkouluun tällaisen Metsämajan, jossa voisi järjestää luontoarvoja korostavaa toimintaa. Tätä voisi kehitellä yhdessä matkailuyrittäjien, maatilojen ja Vesileppiksen kanssa. Metsämaja voisi toimia samalla paikallisten kulttuurintuottajien kotipesänä, miksi ei vaikkapa osuuskuntatyyppisesti.
Perinnepäiväkodin ja Metsämajan lisäksi nopeassa katugallupissa toivottiin antikvariaattia, seksishoppia ja Oravikoskelle baaria.

Pienet yrittäjät ovat tärkeitä paikkakunnalle ja heitä tulee tukea sekä kuntana että kuntalaisena.
Tulevissa vaaleissa pyörähtää euro jos toinenkin: suositaan tässäkin asiassa paikallisia toimijoita: valokuvaajia, graafisia suunnittelijoita, kirjakauppaa, mainosten jakajia, paikallislehteä. Ehdokkaat kaunistautukoon paikallisessa kampaamossa ja eikä haeta edustusasuja Citymarketista. Pidetään vaalirahat paikkakunnalla.

Ostamisen lisäksi pienyrittäjä kaipaa joskus pientä kiitoksen sanaakin. Vuoden yrittäjäpalkinnon saa yrittäjäjärjestöaktivisti ja ne, joiden mielenkiinto ei kohdistu järjestötyöhön, saavat itse vuolla pokaalinsa.

Toppuuttelisin liian aktiivisesta yrittäjyyteen kannustamisesta.
Yrittäjyydestä haaveilevalla pitää olla vankkaa alansa osaamista ja intohimo omaan työhönsä. Se, että kokee antavansa iloa ja hyvinvointia asiakkaalleen, tekee yrittämisestä eettistä.

Pienyrittäjien ja etenkin itsensä työllistävien yrittäjien asema on hyvin samankaltainen palkkatyöläisen kanssa, joskus jopa heikompi. Tästä Vasemmistoliitto on huolissaan.
Ymmärrän, että teollisuus tuo työpaikkoja, mutta haluan tukea myös sellaista elinkeinopolitiikkaa, joka ei kuormita luontoa ja tuottaa mahdollisimman vähän lisää tavaraa. Toivon, että kuluttajat ostavat mieluummin palveluja kuin roinaa.

Kolme kuntaa, kolme virkamiestä

Tapaus 1.

Maija ja Matti tekivät 3-vuorotyötä paperitehtaalla 40 vuotta, maksoivat veronsa, elivät terveellisesti ja säästeliäästi. Lapsia ei siunaantunut, jäivät eläkkeelle. Matti kuoli. Maija jatkoi elämää kodissaan, kunnes herra Alzheimerin myötä Maijan asiat siirtyivät edunvalvojalle. Tämä löysi Maijalle hyvän kodin naapurikunnan pienestä hoitokodista, möi Maijan talon ja sijoitti rahat Maijan hoitoon. Maija asui ja voi hyvin hoitokodissa neljä vuotta. Sitten rahat loppuivat. Edunvalvoja haki Maijalle maksusitoumusta hänen kotikaupungistaan. Virkamies vastasi, että ei niitä niin vain tipu ja niin siirtyi Maija kotikuntansa palveluyksikköön, jossa kuoli kahden kuukauden kuluttua. Hoitokotiin oli sijoitettu samaisen kunnan muita, myöhemmin tulleita asukkaita, joiden ”vaihtamista” Maijaan pontevasti esitettiin. Ei auttanut.

Halusiko virkamies näpäyttää toista virkamiestä, edunvalvojaa, kärsijänä Maija, joka oli säästänyt kunnan rahoja vuosia asumalla hoitokodissa omalla kustannuksellaan?

Tapaus 2

Pikkuinen, arka, ja asuntoonsa eristäytynyt Taimi, virallisesti mielenterveyskuntoutuja, ei enää kyennyt asumaan omassa kodissaan. Kotikunta päätti sijoittaa Taimin yksityiseen hoitokotiin, kun sillä hetkellä ei sattunut omassa kunnassa olemaan paikkaa. Arka Taimi vahvistui nopeasti hoitokodissa, pelokkuus katosi ja puhumaton Taimi alkoi ilmaista asiansa jopa sanallisesti. Parin vuoden kuluttua virkamies kyseli hoitokodista, että karkaileeko Taimi. Eipä tietenkään karkaile, kun kykenee ottamaan vain muutaman askeleen kahden tukemana. Taimi oli virkamiehen mielestä sopiva henkilö sattumalta vapaana olevalle paikalle yksikköön, jossa on ovet auki. Invataksi haki Taimin pois. Samaan aikaan hoitokodissa oli kyseisestä kunnasta muitakin asukkaita, joiden siirto ei tullut kysymykseen, kun he saattavat karata.

Näin toimii virkamiehen pelilauta nappuloina eläviä ihmisiä.

Tapaus 3

90-vuotias muistisairas Anni pärjäili kotona runsaan kotipalvelun ja omaisten turvin. Anni sairastui sairaalahoitoa vaativaan keuhkokuumeeseen. Kun suonensisäinen lääkitys oli ohi, virkamies päätti, että heikentynyt Anni siirtyy palvelukotiin. Siellä hänet sijoitettiin huoneeseen, joka oli suunniteltu kampaamoksi, mutta paikallisten ihmisten mukaan siinä oli käynyt kuolemassa monta ihmistä. Huoneessa ei ollut hälytinjärjestelmää, ei huonekaluja, ei vessaa, jota hätääntynyt Anni kovasti kyseli. Lakanat ja lääkkeet piti tuoda kotoa. Tytär löysi Annin seuraavana päivänä kovissa kivuissa ja tilasi ambulanssin, kun henkilökunta ei suostunut sitä tekemään. Sairaalassa Annilla todettiin alkava infarkti ja alhainen hapetus, johon hän sai lisähappea ja sydänkipuihin vahvan lääkityksen. Tätä hoitoa hän ei olisi saanut palvelukodissa, vaan olisi kuollut koviin kipuihin henkeä haukkojen.

Virkamies nähtäväsi katsoi, että ongelma nimeltä Anni poistuu häneltä parhaiten palvelutalon entisessä kampaamossa.

Vanhusten nimet on muutettu. Millainen hirviölauma onkaan liikkeellä vanhustenhuollossa?