Jokihelmisimpukat

 

Eilen 1.8. Putkisalon kartanossa Rantasalmella sellotaiteilija Pauliina Haustenin ja kirjailija Anni Kytömäen esitys kosketteli monenlaisia kohtia minussa. Esitys pohjautui Annin Finlandia-palkittuun kirjaan Margarita. Piti mennä oman blogin syövereihin ja katsoa, mitä on tullut kirjoitetuksi ko. kirjasta kuusi vuotta sitten. Niin oli kökköä, että poistin koko merkinnän. Mutta asiaan. Anni menee kirjassaan - viisi vuotta ennen kuin  metsäkone ajoi satoja kertoja erittäin uhanalaisten  raakkujen eli jokihelmisimpukoitten yli Suomussalmella - raakkujen  maailmaan. Kirjassa on yksityiskohtainen kuvaus raakkujen hädästä, kun niitten elinaluetta möyritään. Kirjailija on todella ennustaja. Annin luennan välissä Pauliina improvisoi sellollaan joen tilannetta hyvin selkäpiitä karmivasti. Ihminen kirjassa keräsi hätäpäissään ämpäriin 46 raakkua ja vei ne turvallisempaan veteen. Kun Hukkajoella tuhoitui 2300 raakkua, tuntuu luku 46 pieneltä, mutta näistä pienistä teoista maailma pelastuu. Ei ole suotta lajitteluastiat käytössä. Oli yllätys  kuulla, että taiteilijat eivät olleet tavanneet ennen esitystä ja kaikki tapahtui spontaanisti ja tunteella. Tämä heijastui erityisesti sellististä. Annillehan omat teksitit ovat tutumpia, mutta hänen rauhallisuutensa verrattuna itkevään selloon loi juuri sen kontrastin, joka takuuvarmasti vei sanoman kuulijalle perille.  Joroisten Musiikkipäivät eivät ole hienohelmojen hymistelyä kartanomaisemissa, toki sitäkin, mutta ainakin minä lähdin kotiin hyvin kiitollisena herättelystä ja taiteen kyvystä tuoda isoja asioita esille.

Historia-viikko

 Oli historiallinen viikko, nimittäin Varkaus-historiallinen. Torstaina kuulimme  museokeskus Konstissa serkusten Päivi ja Ari Kankkusen kiinnostavat luennot 1859 rakennetun Tyyskä-talon vaiheista. Talon rakennutti aikoinaan laivanvarustaja Paul Wahl piirilääkäri Hällströmin käyttöön. Lääkäreitä talossa asuikin aina vuoteen 1947. Sen jälkeen käyttö on ollut moninaista. Päivi sai herätettyä henkiin koko Hällströmin perheen ja suvun. Erityisesti ilahdutti tieto äiti- Anna Hällströmin intohimosta puutarhan hoitoon. Ymmärrän, että puutarhan nosti etualalle pieni haikeus, kun tämän muuton myötä en ole enää vastuussa minkäänlaisesta kukkapenkistä. Jos olisin rikas, lahjoittaisin nykyisille tyyskäläisille, Osuuskunta Kovamenolle PALJON rahaa puutarhan uudelleen perustamiseen ja ylläpitoon. Tämän tekisin suurella rakkaudella ja sitten siellä kukkaisten keskellä kävisin käyskentelemässä ja pienesti kohentelisin kukkien olosuhteita. Saisivat myös avustuksen kaivattuun pesutupaan ehdolla, että siellä olisi amme, jossa  silloin tällöin saisin käydä nauttimassa yrttikylpyjä.

Varkauden teatterinohtaja Juha Vuorinen, joka ei ole se Juoppohullun päiväkirja -Vuorinen, on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän Varkauden suurmiehestä Walter Ahlströmistä.  Hänhän perusti käytännössä koko Varkauden mukaanlukien tuossa korttelin päässä  tälläkin hetkellä kartonkia jauhavan tehtaan, Ruukin. 89-vuotias naapurini  muuten kertoi, että hänen lapsuudessaan puhuttiin vain Ruukista, ei niinkään Varkaudesta. Walter Ahlströmin tahdosta on laadittu pohja koko tälle Päiviönsaarelle. On muutama rakennus siltä ajalta vielä olemassa kuten juuri Tyyskä sekä Taidekeskus Väinölä ja entinen Kansankeittiö, nykyinen ravintola Kaks´Ruusua.  On niitä muitakin toki. Koko alue on kulttuurihistoriallisesti merkittävä kokonaisuus muutamaa pientä säröä lukuunottamatta.  Siis tänään kävin teatterissa tutustumassa Walterin liiketoimiin. Erikoinen ukkeli, jota ei riskit pelottaneet. Hienostoväkeähän he olivat, eivät edes asuneet täällä, vaan Porin lähellä Noormarkussa. Walter kuoli 1931. Mitä sitten tapahtui, miten jatkui tehtaan historia, miten Varkauden? Hyvä taide-esitys herättää aina jatkokysymyksiä.

Sielunpiirtäjän ilta

Sielunpiirtäjän ilta (Joel Haahtela, Otava 2025) Kirja kertoo arvostetusta, nimettömästä taidemaalarista 1600-luvun Hollannissa. Vaimonsa ja lapsensa menettänyt taiteilija saa oppipojakseen  lahjakkaan nuoren Jaakobin. Myöhemmin taloon muuttaa myös Jaakobin äiti Anne. Hänellä on myös pari hyvää ystävää ja taloudenhoitaja, siis elämää ympärillään. Kirjassa ei mässäillä,eikä maalata kauhukuvia Jakobin väkivaltaisesta isästä, ei puolet kaupungista tuhonneesta tulipalosta, ei lapsen kuolemasta rokkoon eikä masentuneen vaimon itsemurhasta. Silti asiat tulevat selväksi rivien välistä, kuten hyvässä kirjassa aina. Koko teoksen ajan taiteilija maalaa taulua, jota kukaan ei saa katsoa. Kirjan lopussa selviää, että hän maalasi kuollutta vaimoaan vapaaksi. Taulussa on myös hän itse. Taulun valmistuttua  taiteilija itsekin kuolee. Maalaamisen lisäksi taiteilija kirjoittaa, pohtii elämää kuten

jokaisessa ihmisessä on syvä ja näkymätön haava, nimeämätön suru. Meidän elämämme on arpikudosta haavan päällä. Minun maalaamiseni on arpea  s.183

Joskus tuntuu, että tekeminen on unohtamista. Kuolema rakastaa taukopaikkoja ja korjaa talteen paikallaan seisovat, siksi kaikki kiirehtivät. s.178

Vasta nyt katselen maailmaa kirkkaasti ja suoraan, eikä se ole helppoa, koska samalla näen itseni. s169

Haahtelan leijuvaan, runolliseen  tekstiin on helppo solahtaa. Koko lukukokemuksen ajan on varma luotto siihen, että kaikki on kuitenkin jollain kummallisella tavalla hyvin. Kirja ei ole  unelmahöttöä, ei totuudesta pakenemista, vaan  lepokivi tämän kaaoksellisen maailman keskellä. 

Ylös taantumasta

Dostojevskien uusi elämä radion alustana

Nyt puhun itsestäni. Selailin joutessani vanhoja blogikirjoituksiani. Ne  kertovat, että olen lukenut kirjoja ja  hyvinkin analyyttisesti.  Antti Holma sanoi joulusaarnassaan 24.12.25, että taide vaatii sekä tekijän että kokijan. Minun kirjaanalyysini vaatisi myös vastavuoroisuutta, jonkun, joka myös on lukenut samaisen kirjan tai ainakin aikoo lukea analyysini jälkeen. Ihan sama, ihastuuko vai vihastuuko teoksesta, kunhan reagoi.Tällainen ystävyyssuhde kohdallani ajautui karille jo vuosia sitten syystä, jota en tässä enkä missään muuallakaan tule koskaan avaamaan. Olin jo unohtanut koko ihmisen, mutta blogin selailu  herätti muistoja, hyviä ja huonoja. Jollain tavalla inspiroiduin aikoinaan  hänestä  lukemaan, kirjoittamaan ja ylipäänsä ajattelemaan. Blogihistoriani kertoo, että kirja-analyysit päättyiväy kuin seinään tai ainakin vähenivät huomattavasti välirikkomme jälkeen. Ei huvita kirjoitella oikein mitään, koska  tyhjään on turhauttavaa huudella. Tätähän Anttikin tarkoitti saarnassaan. Tilanne on surullinen ennen kaikkea itseni kannalta. Onhan lukeminen aina ollut intohimoni. Toki luen edelleen, mutta huomattavasti pinnallisemmin. Lukukokemukseen tulisi syvyyttä hyvinkin paljon, jos vaivautuisin ajattelemaan lukemaani. Tästä haaleasta vedestä, älyllisestä taantumasta on pakko päästä.  Mistähän löytyi kirjakaveri? Sellainen, jolle haluan kertoa ja analysoida lukemaani, jonka tiedän siihen tarttuvan ja tuovan oman mausteensa ja ennen kaikkea sellaisen, joka toisi yhteiseen pöytäämme omat kirjalliset eväänsä? 

 

Koski keskellä kylää

 Eipä olis ihminen voinut osua parempaan paikkaan asumaan noin liikuntamielessä kuin tähän. Uimahalli näkyy ikkunasta ja Kämärin luontopolku lähtee kotinurkilta. Sitä nyt esittelen muutaman vaatimattoman kännykkäkuvan avulla. Tästä linkistä saatte tarkempaa tietoa alueesta ja paikan päällä tietenkin koko kuva vasta avautuu. Tervetuloa kylään! 

Varkauden uimahalli 

Tämän päiväiset tallustelut

Valtatie 23 Porista Joensuuhun ylittää vesistön.

Siinä siirtyy vesi Unnukasta Saimaan Haukiveteen

Joku toi joulun tännekin

Lintujen ruokintametsä

Kämärin esteetön huussi

Varkauden kattojen yllä

 Täällä sitä nyt, muutaman mutkan jälkeen, Tyynen kanssa asustellaan Varkauden Päiviönsaarella. (katso linkki) Tavarat ovat suurin piirtein paikoillaan - kun vain aina muistaisi, että missä. Säkkitolkulla kannoin kierrätykseen roinaa, mutta vielä tuota riittää. Viime viikkoihin sisältyy iloa ja surua. 

Oli rentouttavaa osallistua Risto Nordellin musiikkikurssille Valamossa, syödä hyvää ruokaa ja nauttia luostarin rauhasta. 

Oli myös ystävän saattojuhla. Anna oli kantava voima monessa. Ystävystyimme, kun toimin teknisenä sihteerinä Elämä hymyilee kerran viikossa- antologian tekoprosessissa. Monet hyvät hetket vietettiin, reisssuttiin ja osallistuttiin. Sain olla Annan kanssa myös raskaina aikoina sairaalakäynneillä. Anna katsoi kirkkaasti maailmaa loppuun asti.Tässä Annan motto, jonka hänen lapsensa lukivat arkun äärellä:

”Jokainen yksinään maan sydämellä auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta.” (Salvatore Quasimodo 1901 – 1968)

Menin metsään

Sen tuhannen kertaa olen elämäni aikana mennyt metsään, usein eksynytkin. Sellaista se on, kun menee tunteella ja tuulispäänä. Anteeksi kaikille nämä. Mutta konkreettinen metsä on minulle pyhä paikka, ei kuitenkaan kirkon vertainen. Sain viettää elämäni tärkeät vuodet, kolmevuotiaasta 11-vuotiaaseen, sanan varsinaisessa merkityksessä metsässä, sähköttömässä, lähes tiettömässä korpikylässä Ylä-Savon perukoilla. Siellä viipotin polkuja pitkin naapuriin leikkimään. Siihen aikaan joka töllisssä oli liuta lapsia. Minä 6-vuotias noudin postin pikkumetsän takaa. Kerran postireissulla tuli tunne, että jokin seuraa minua.  Muistin mummon ohjeen, että rukoile, jos pelottaa. Niinpä polvistuin sammalmättäälle niin että polvet kastuivat. Siitä mättäästä tuli sen polun merkkipaikka, vaikka toista kertaa en viitsinyt polvia  kastella. Usein taapersin metsän halki tätilään ja sitten vihdoin kouluun, jossa tosin olin jo vieraillut kuunteluoppilaana muun lapsikatraan mukana. Kun myöhästyimme koulusta tunnin, selitys opettajalle oli, että syötiin ketunleipiä. Osasin ulkoa Anni Swanin kirjat ja kun istuin kallioisella metsän rinteellä, kuiskailin kuin Pikkupappilan Ulla, että metsän kaukainen sini. Pikkusiskon kanssa rakentelimme metsään peikonpesiä sammaleesta. Pessi ja Illuusia siellä asuivat. Olen ikuisesti kiitollinen lapsuudesta metsässä.  

Uljas Musta

Aikuisuuteen sisältyy useita metsättömiä vuosia, mutta luontoon mieli on aina vetänyt, erityisesti vesille ja mikäs muu kuin metsä ja vesi kuuluvat yhteen. Kun polvi rikkoutui 1½ vuotta sitten ja elämä muutenkin kuritti lujasti, sain lääkäriltä tuomion, että kävellä en saa, en ainakaan asfaltilla. Siinä taas  surutyöhön yksi urakka lisää. Onhan se kiva uiskennella kylpylässä ja vääntää kuntopyörää, mutta että ei metsään!

No, jos ei metsään niin edes metsän laitaan, ajattelin ja hankin Uljaan Mustan (kuvassa). Se vie minua sähköavusteisesti vaikka mihin. Eilen työnsin Uljaan pusikkoon ja ajattelin, että nyt kokeilen omin luvin polvea ja menin metsään. Naapuri oli nähnyt kesällä niillä seuduilla suden, joten pidin pientä ääntä. Sutta en nähnyt, mutta sudenkorento pörräsi hetken pään päällä. Metsä oli ennestään tuttu, mutta olipa puut niin kasvaneet, ettei sitä tutuksi tuntisi. Polvi kunnioitti iloani niin, ettei virkkanut mitään. Nimesin metsästä neitseellisen lepokiven itselleni. Tuskin siinä kukaan muu on koskaan istunut. Siinä kivellä istuessa tuli tunne, että vielä tästä elon puolelle käännytään. Toki menetän kiveni, kun Kuopiosta työntyvä moottoritie sen kellistää, mutta niin kuin elämässä muutenkin, aina löytyy uusia kiviä ja mättäitä levähtää.

Taiteitten, runojen ja haamujen yö Varkaudessa

 

Kävin todistamassa pojan tähtihtetkeä. Hän soittamassa idolinsa A.W. Yrjänän bändissä. Tämä siis Varkaudessa Pirtinvirran Puistojuhlassa. Oli lämmin, mystinen ilta. Valonheittimet kaunistivat puita eri väreissä ja kymmenistä ruokakojuista levisi tuoksuvat aromit iltaan. Musiikista en ymmärtänyt mitään, mutta se tuntui sydämessä ja suolistossa. Silmät piti välillä sulkea, ettei hurja valotykitys lavalta kaataisi nurmelle. Taisi olla sitä progerockia. Ihmiset huojuivat  mustana kuin yönvarjot ainakin. Tähän haamujoukkoon oli helppo sulautua, varsinkin, kun oli pimeää. Tätä vissiin kutsutaan ekstaasiksi.  Keikan jälkeen ajelin kotiin ihan selväpäisenä, mieli hyvinkin kirkkaana. 

Iltaa pohjusti  Taidekeskus Väinölä. Siellä esitimme alkuillasta Seijan ja minun kirjoittaman hupaelman Taiteessa on voima. Varkauden Senioriteatterissa on voima! Sinne taas syksyllä. Esityksen jälkeen runoilimme. Luimme omia ja toisten runoja, kun naapuritontilta kumusi rockin ryske sieltä Pirtinvirralta ja katujuna puksutteli ohitse. Monimuotoista on kulttuuri!

 

Panu, Olavi ja minä

 Aina ja aina uudestaan. Palaan. Päätän. Vannon. Ei niin, ettäkö sillä olisi mitään merkitystä - paitsi minulle, mutta sehän se tärkeintä onkin, että edes itselleen on itsestään jokin merkitys. Puhun nyt tähän blogiin kirjoittamisesta. Vanhanaikaista, totta. Kun en kuitenkaan mitään podcastia ole ajatellut ryhtyä suoltamaan niin tyydyn tähän muinaistoimintaan. Koska maailmassa on paljon kaikenlaista puutaheinää, niin kyllä sinne yksi vaatimaton merkintä minultakin mahtuu. 

Että mitäkö kuuluu?  Kiitos kysymästä. Talvi meni - itseasiassa jo toinen talvi - teatterin parissa. Sitäpä ei ole ennen tullut kopaistuaakaan paitsi v. 1972 Pietarsaaren Näyttämöllä:   " Tämä on  Carrarin perhe Espanjassa 1939. Sisällissota on alkanut. Kenraali Francon johtamat joukot ovat hyökänneet tasavaltalaisia vastaan. Seuraa kolme veristä vuotta, jolloin Espanjan kansa taistelee vapautensa puolesta." ( Frederico Garcia Lorca). Esitin perheen tytärtä Manuelaa ja sitaattiteksti oli ensimmäinen repliikkini. On täytynyt jännittää 19-vuotiasta Railia kovasti, kun vieläkin muistan nuo sanat. Pari talvea on nyt mennyt Soisalo-opiston Senioriteatterissa ja tulipa sinne  ystäväni Seijan kanssa väännettyä tekstintapainenkin. Taiteessa on voima esitettiin Taidekeskus Väinölän Naivistit-avajaisissa ja vielä pitää esittää 8.8. Taiteiden yössä. Taiteellisen ansion korvaa ryhmän hillitön ilo ja halu  irrotella. 

 

En ryhdy tässä tarkemmin esittelemään Olavi Paavolaista. Ottakaa selvää, jos kiinnostaa. Panu Rajalasta olen tehnyt merkinnän aiemminkin. Silloin oli kyse I.K.Inhan elämäkerrasta. Ei olisi uskonut, mikä merkitys oli minulle Panun kirjasta  Tulisoihtu pimeään -Olavi Paavolaisen elämä. Tämä on kolmas Paavolais-elämäkerta siis  mies kyllä tunnetaan. Olavi ei niinkään inspiroinut, mutta tietäen Rajalan tavan käsitellä asioita, kiinnostuin. Kirja onkin enemmän kirjallisuuden historiaa, kirjallisuustiedettä kuin juorukirja. Siinä ovat samoissa kansissa Tulenkantajat, Kiila ja sun muut kirjalliset poppoot. Tuttuja asioita, mutta nyt kiteytetty innostavaan muotoon. Kirja on myös pala Suomen sota-ajan historiaa sekä erilaisten ajattelijoiden ja taiteilijoiden mielenmyllerrystä aatteiden ja tankkien  ristitulessa. Luettua tuli tunne, että pakko kirjoittaa itsekin. Ei sillä, että noin suuria osaisin kirjata, mutta jonkinlaista ajankuvaa voisi   jättää. Kaivoin yhden vanhan jutun pitkästä, pitkästä aikaa ja pääsin tarinaan sisään. Jos se tarina taas karkaa niin menköön. Kun on kaksi kirjaa kirjoittanut niin ei se niin välttämätön ole se kolmas. Yönsisar oli kirja. Saaren Nainen juosten heitetty ihan vaan siitä pelosta, ettei jäisi ikuiseksi esikoiskirjailijaksi. Kolmas tulee jos tulee. Nyt kun ei ole pakkomiellettä julkaista, voi hyvillä mielen nauttia liikkeestä ja vapaudesta, sormien lennosta näppäimillä, ajan kulusta niin, että ruoka palaa uuniin. 

Lurppaluomi lukee

 

Perin äidiltä mahtavan silmäluomivarustuksen. Kudosta luomissa riittää niin paljon, että alkavat olla jo katselemisen esteenä puhumattaankaan ulkonäöstä. Tätä valitin lääkärille tammikuussa ja pikaisen tutkimisen jälkeen pääsin erikoissairaanhoidon jonoon odottamaan luomileikkausta. Syksyyn mene.  Muuten viime tipassa. Nimittäin tällaiset plastiikkakirurgiset toimenpiteet poistuvat hallituksen säästöjen takia erikoissairaanhoidon palveluista 2026. Mehiläisessä luomileikkaus maksaa 1700 €. Jatkossa köyhät laittakoot tulitikut luomia kannattelemaan. 

Äidillä luomet jäätyivät pakkasella laseihin. Minun arkeeni vika vaikuttaa niin, etten pysty enää lukemaan kirjaa.   Kun on lukenut säännöllisesti ja intohimoisesti yli 60 vuotta, muutos on järisyttävä. Eipä mitään. Siirrytään sitten äänikirjaan. Alku oli hankalaa ja vaati aivan uuden asenteen tekstiin. Olen aina ollut kohtuullisen hidas lukija johtuen lähinnä siitä, että halusin tuijottaa lausetta, pohtia sanajärjestystä, selata välillä tekstiä taaksepäin, pysähtyä miettimään. Nyt lukija paapattaa menemään niin, että hengästyy. Mitä se sanoi, millä tyylillä, millä äänenpainolla. Lukijalla on yllättävän suuri valta luetun ymmärtämiseen juuri tuon painotuksen takia. Joku hihkaisee niin, että säikähtää, toinen mörisee kurkkuäänellä niin, että tekee mieli itsekin rykäistä. Joku piipittää kimakasti raskaita asioita. Hankalia ovat kirjailijan itsensä lukemat kirjat. Minusta kirjailija on siinä liikaa läsnä ja itse teksti jää taka-alalle. Minä haluaisin unohtaa kirjailijan lukiessa ja tehdä oman tulkintani tekstistä. Toisaalta nippelikuvioitten poistuessa tarinat ovat alkaneet elää ja viedä mukanaan. Onko se sitten kirjallisuutta vai kuunnelmaa hmmm. Oma lukutyyli joka tapauksessa on muuttunut paljon vähemmän analyyttiseksi. Ei kai tämä niin kauheaa ole, vai mitä?

 Tämän talven aikana halusin mennä sellaiseen maailmaan, joka ei millään lailla kosketa tätä päivää. En halunnut vertaistukea enkä lohtusanoja enkä varsinkaan mitään autofiktiohömppää. Äänikirjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse jonotella, vaan voi napata heti, kun kiinnostava kirja tulee eteen. Pitää tietysti maksaa parikymppiä kuussa, mutta eihän tässä tule muuhunkaan tuhlattua ja yhden kirjan hinnalla saa varmasti niin monta kirjaa kuin ehtii kuukaudessa lukemaan. Ehkä luomileikkauksen jälkeen palaan kirjakirjaan. Aika näyttää. Koska en tosiaankaan halunnut tätä päivää, ryhdyin kuuntelemaan sota-ajasta kertovia kirjoja.  Laitan tähän luettelonomaisesti kevään kirjat lähinnä oman muistini tueksi.

Paavo Rintala: Sissiluutnantti. Tarinat upseerien sota-ajan elämästä olivat kiinnostavia. Upseeri- isä ei koskaan kertonut sotajuttuja niin tämä nyt sitten sopi hyvin. Loikin sissien retket vihollisen selustaan yli liian jännittävinä.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika: Lapsuuden muistelma, Välirauha. ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Taattua Eeva Kilpeä. Häntähän lukee vaikka väärin päin.

Kjell Westö: Molly ja Henry. Näyttelijän ja tiedotusupseerin elämää sota-aikana. Hieno kirja.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas lukeutuu samaan sarjaan edellisen kanssa. Tässä kerrotaan suomenruotsalaisesta perheestä sodan kurimuksessa ja heidän uhrauksistaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna kertoo kylästä desanttien armoilla ja miten sodan kauhut kertautuvat vuosikymmenien taakse.

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. No johan! Kirjassa Kekkonen- niminen henkilö haaveilee uuden Viipurin rakentamisesta Pohjanmaalle. Tarinalla on todellisuuspohja. Hyytäviä on dokumentaariset lainaukset sota-arkistosta. Ihmisiä nimittäin kehotettiin jättämään kotinsa ja ylös kirjaamaan  pikkutarkasti irtaimisto, jonka armeija muka toimittaa pois. Näitä  luetteloita Anna Kortelainen on jäljentänyt kirjaan sanatarkasti.  Kirjan mukaan näin haluttiin välttää ruuhkaa. Evakot kuormineen olisivat olleet armeijan tiellä. Niin paloi Viipurin mukana  ihmisten kodit, nuket ja kankaat.   Kirjassa nostetaan myös hyvin esiin kaupunkilaisevakkojen lähes täydellinen unohtaminen oman onnensa nojaan. Tästä heräsi kiinnostus tutkia ilmiötä enemmänkin.

Sotajuttujen lisäksi luin

Anna-Riitta Carslsson: Rakas Eeva Kilpi. Tämä uutuus syvensi kuvaa kirjailijasta ja vei mennessään. Samoin kuin

Heidi Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton.

Hienoja, uudenlaisia elämäkertoja kuten Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta.

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Philip Teir: Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

Jukka Viikilä: Erittelyä

Anneli Kanto: Ihan pähknöinä. Nyt menossa. Tämän kanssa palailen vähitellen tähän päivään.

 

 

Kauhujen kevät

 

Joskus elämässä on kallio vastassa

Edellisestä blogimerkinnästä on pian ½ vuotta. Siinä hehkutan kovasti uutta, liikunnallista elämää. Kaikki menikin hyvin kunnes 5.2. maailma kaatui. Lapsenlapseni 19-vuotias Paavo menehtyi keskellä arkipäivää täysin yllättäen. 

En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi äitinä ja mummona, en koskaan niin tyhjäksi. Kaksi päivää Paavon kuoleman jälkeen kuoli nuorehko, läheinen perheystävä auto-onnettomuudessa. Käsittämätöntä. 

Purin surua liikuntaan. Jumppasin, kävelin, uin. Kunnes 27.2. virtuaalivesijumpassa napsahti polvi. Jotenkin könysin altaasta ylös. Seuraavana sunnuntaina menin kuitenkin kirkkoon ja kun paaston aika oli ja surua paljon sydämessä, tein polvirukouksen. Polvi napsahti uudelleen. Sitten pitikin jo mennä lääkäriin. Vamma kuitattiin alkavaksi nivelrikoksi ja pistettiin kortisonia. Ei auttanut. Seuraava lääkäri kuitenkin armollisesti määräsi röntgeniin, mutta kun luut olivat ehjät, kirjasi diagnoosiksi Määrittämätön polvivamma. Kolmas lääkäri jo uskoi, että jalalla ei kävellä ja määräsi viimein magneettikuvaan. Sitä odottelin kattoon tuijottaen kolme viikkoa ja kuvauksesta toiset kolme viikkoa odottelin ortopedille pääsyä. Hoipuin kainalosauvojen varassa lapsenlapsen haudalla. Vaivasin ystäviäni Seijaa ja Jounia kuskaamaan joko minua lääkäriin tai hakemaan ruokaa noutopalvelusta. Sielunhoitoa sain rippi-isältäni.  Näistä suuri ja nöyrä kiitos! 

Viimein 17.5. löytyi vika: kierukan repeämä, nivelsiteen repeämä ja rustovamma. Vammat hoidetaan nykyisin fysioterapialla. Kunpa hoito olisi voinut alkaa aikaisemmin, mutta tuntuu tuon diagnoosin saaminen olevan aika pitkässä juoksussa. 

Tässä mylläkässä luotto elämään horjui raskaasti. Uskaltaako toivoa edes unta seuraavaksi yöksi? Miten Paavon sisaret pärjäävät, entä serkut? Missä Paavon sielu on nyt? Suuret ja pienet kysymykset kaikki rintarinnan ja sikin sokin mielessä ja kaiken kruununa jäätävä polvikipu. Täytyy sanoa, että itsesäälikin voi joskus lohduttaa. 

Nyt on kuitenkin kesä. Polvi hyväksyy jo autoilun ja kuntoutus alkaa purra. Lapset leikkivät kuin ennenkin ja poika on löytänyt oman terapiansa musiikista. Paavo ei koskaan palaa, mutta on uskottava, että vielä tulee aika, jolloin voimme muistaa häntä iloiten, ei kyynelin.

Nyt on pakko hehkuttaa!

 

. 

Rohkaistuin osallistumaan  Tanhuvaaran Urheiluopiston Kunnonstartti +60 ohjelmaan Savonlinnassa.

 Ihan lyhyt tietoisku, että mitä tuo tarkoittaa: Prosessin kesto 1 vuosi. Kolme x 4 päivää Tanhuvaarassa, lähijaksot 1x kk Kuopiossa, verkkokursseja ja Teams-yhteyksiä pitkin vuotta. Koko täysihoitopaketti 849€ minulta, joka haluan asua 1hh huoneessa. 2hh vähän päälle 600€. On muuten ihan hotellitason majoitus ja ruoka hyvää. Maksetaan kolmessa osassa.

1. lähijaksolla testattiin jokaisen lihaksen ja oman kestävyyden nykykunto sekä tehtiin kehonkoostumusmittaus. Laadittiin näitten mittausten ja omien tavoitteiden  perusteella  liikuntaohjelma, jota siellä myös harjoiteltiin. Mittauksiin palataan vuoden kuluttua.

Tällä iällä lihasvoima rapistuu ja lihakset kutistuu, jos niitten antaa vaan olla. Itseasiassa rapistuminen alkaa jo 50-vuotiaana. Niinpä siellä taottiin kalloihin voimaharjoittelun merkitystä ja tosiaan etsittiin myös niitä lihaksia. 

Minulle testi näytti, että jalkojen lihakset ovat ikääni nähden keskitasoa paremmassa kunnossa, mutta vatsalihakset - missä lie. Käsien puristusvoimaakaan ei ollut paljon ollenkaan. Tasapaino oli keskitasoa, mutta viskeraalirasvaa niin hemmetisti! 

Se oli yllättävä tieto, että kävely kyllä parantaa kestävyyskuntoa, mutta ei juurikaan lisää  lihasvoimaa, eikä rasva ala palamaan ennen kuin olet kävellyt 1½h niin, että pulssi on yli 100. Noin tehden rasvanpoltto kyllä jatkuu kävelyn jälkeen jonkin aikaa. Kuntopyöräharjoitus (HIIT) 2 minuuttia hitaasti raskaalla vastuksella + 20 sek. nopeasti yhteensä 20 minuuttia vastaa tuota kävelylenkkiä, mutta ei siinä raitista ilmaa saa. Minulla on ollut lonkan kanssa ongelmia. On hoidettu bursiittina, piriformiksena ja insert-jänteen kulumana. Tanhuvaarassa jotain laukesi, eikä lonkka vihottele tällä hetkellä. Liekö ollut psyykkistä koko kipu.  Kävelen jos kärsin, mutta jos en niin sitten pyöräilen. 

Kotikuntosali. Kiitos pyörästä Hannu ja Leena!

Olen tähän asti käynyt Vesileppiksessä vesijuoksulla 1x vk. Jatkossa kipitän sinne 2x vk. Menen ensin kuntosalille ja teen kropan joko ylä- tai alaosan ohjelman,  lämmittelyineen ½h ja sitten uimaan ja saunaan. Viime viikolla jo näin tein ja onpa vetreä, joskin vähän kipeä, olo. Kuntosaliohjelma laadittiin niin, että lonkka kestää. Yksi laite pitää jättää väliin, mutta sain siihen korvaavan liikkeen. Seniorikortilla saa muuten  pyöriä Vesileppiksessä vaikka koko päivän. Hiihtoputkeenkin  pääsee, jos viitsii raahata sukset mukaan.  

Ensi viikolla tapaan ryhmäläiset Kuopiossa salijumpan merkeissä. Luulen, että nämä tapaamiset ovat parasta motivaation ylläpitoa. Yhdessä mennään kohti elokuuta ja seuraava Tanhuvaara-jaksoa!

Voi olla, että tämä projekti kaatuu ja luikin hiljaisuuteen tai sitten ei. 

Kapinen kettu

 

Keväällä 1976 loppui kaivosta vesi. Asuimme silloin omakotitalon vintillä kaupungin liepeillä. Talon isäntäväki ratkaisi vesiongelman sulattamalla saunaveden lumesta. Ihan kelpolöylyt saimme, mutta reilu viikko löylyistä viimeillään olevaa vatsakumpua alkoi kutittaa niin saakelisti. Muutaman valvotun yön jälkeen menin neuvolaan ja sieltä passitettiin suoraan Savonlinnan keskussairaalaan. Olin viikon päivät eristyshuoneessa ja hoitaja kävi kerran pari vuorokaudessa hölväämässä meikäläisen päästä varpaisiin keltaisella mönjällä. Koko ajan piti olla käsineet kädessä ja päässä joku myssy. Olin saanut lumivedestä kapin eli syyhypunkin. Aivan järkyttävä tauti! Tyttäreni ei ollut tästä moksistaan, vaan syntyi pari viikkoa lasketun ajan jälkeen terveenä ja hyvinvoivana. Mummonmökissä asuessamme Myrna-koira alkoi kaapia itseään ja äkkiä selvisi, että lienee käynyt supin pesässä tai jossain sellaisessa. Lääkitys paransi koiran. 

Nyt pyörii Oravikosken kylällä, aivan asutuksen keskellä kapinen kettu. Minulla varmaan oli eri variaatio kuin eläimillä, mutta voin kuvitella sen tuskan, mikä eläimellä on. Tuolla se juoksee pakkasessa puolikarvaisena. Tauti on tarttuva ja kun laskee, miten paljon täällä Oravikoskellakin on koiria ja myös terveitä kettuja niin kyllä pitäisi nopeasti hoitaa tämä yksilö pois. Ihmiset ovatkin aktivoituneet kiitettävästi asian  hoitoon. On oltu yhteydessä Riistanhoitoyhdistykseen ja poliisin. Jotkut haluaisivat säästää ketun hengen loukuttamalla se ja viemällä hoitoon. Hyytävä on ajatus sairaasta villieläimestä loukutettuna. Se joutuisi olemaan hoidon ajan vangittuna. Sen verran tunnen myötätuntoa eläintä kohtaan näin kokemusasiantuntijana, että olen armolaukauksen kannalla. Loppuisi kärsimykset kerralla, loppuisi koiraihmisten hätä ja asian veuhtominen facebookissa. Luonnon tasapainon kannalta ei ole väliä, kuoleeko kettu tautiin ja kärsii kauan vai pääseekö vaivastaan heti. Antakkee armoo!

Adele ja Juho

Kuopiossa sijaitseva VB-valokuvakeskus on nimetty eittämättä lahjakkaan valokuvaa Viktor Barsokevitscin mukaan. Asia on kuitenkin niin, että kyseisien valokuvaamon perusti neiti Adele Sallin. Viktor astui kuvaan (heh) ja Adele ja hän menivät naimisiin. Viktorista tuli liikkeen omistaja. Siitä lähtien kaikkiin kuvaamossa otettuihin kuviin merkattiin ottajaksi Viktor. Kuvaamossa kuitenkin työskenteli useita muitakin naisia kuin Adele  mm. Hilma ja Maikki Miettinen sekä Greta Mielonen. Nyt on sitten VB-valokuvakeskukseen koottu näyttely heidän ottamistaan kuvista.

 Kiertueatteri aulis esitti tästä tarinasta Sivulliset näytelmää, ohjannut ja käsikirjoittanut teatterin perustaja Katja Grönfors. Näytelmässä  oli Adelen ja Viktorin lisäksi Saimi o.s. Swan. Saimi lahjakkaana näyttelijänä jäi kuuluisen miehensä, Eero Järnefeltin  varjoon. Tällaista se oli, kun miehet omistivat vaimonsa. On niin mahtavaa, että näitä naisia tuodaan esiin vaikkakin yli sata vuotta heidän elonsa jälkeen. 

Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla

Nykynaisia Adele-näyttelyssä (Seija, Sini ja minä)

Kuopiolainen kuvataiteilija Juho Rissanen (1873-1950) oli ensimmäisiä  ns. kansan keskuudesta nousseita kuvataiteilijoita. Tie huutolaispojasta taiteen huipulle vaati muutaman onnellisen sattuman. Niin vain Juho väänsi ranskaa savolaisaksententilla ja vietti elämänsä loppuajan Miami Beachilla.  Asiat tapahtuvat, kun ovat tapahtuakseen. Näin se on. Kuopio huomioi Juhon syntymän 150-vuotisjuhlaa monella tavalla. Taidemuseossa on kattava näyttely ja teatterissa Antti Heikkisen kirjoittama näytelmä miehen vaiheista. Tänään kävimme taidemuseon  opastetulla kierroksella ja saimme paljon tietoa Juhosta. Teatterissa sitten tieto syvenee. 

Kulttuuri on niin ihanaa, että Seija riehaantui entisellä koulutiellään hyppelemään vaahteran lehdillä kuin lapsena ennen. 

Tomppa

 Viikko sitten lauantaina ajelin  ystäväni  Annan kanssa Joensuuhun  serkkuni Tompan luo. Olemme työstäneet ainakin vuoden päivät eräässä puhelinringissä syntynyttä ajatusta kirjoittaa antologia ringin jäsenten tarinoista ja ajatuksista. Minä olen ollut tekninen sihteeri. Oli Tompan idea laittaa kirjan nimeksi Elämä hymyilee kerran viikossa. Tänä syksynä kirja sai kustannussopimuksen. Lähdimme siis Annan kanssa hakemaan kirjaan vielä loppusilausta Tompalta. Lähdimme myös tapaamaan rakasta ystävää ja serkkua. Mennessämme Joensuuhun, tien varrella oli sata joutsenta lähtöön valmistumassa. Perillä aika kului joutuisasti. Muistelimme yhteistä nuoruusaikaa Pietarsaaressa ja sen aikaisia tärkeitä ihmisiä, muistelimme Annan ja Tompan tutustumista, Annan hameen väriä silloin. Kävimme läpi haaveita: Tomppa halusi vielä kerran purjeveneen, haaveili hiihtämisestä, halusi maksaa ikivanhan pikkuvelan, parikymppiä, minulle. Halasimme ja lähdimme kotiin. Seuraavana päivänä Tomppa oli saanut massiivisen aivoinfarktin ja joutunut sairaalaan. Eilen, lauantai-iltana Tomppa kuoli. Rakas luotettu ystävä aina lapsuudesta saakka, iloinen, älykäs, varma, kekseliäs, vauhdikas, luova, monipuolisen uran tehnyt, myös isä ja isoisä, veli. Surullisen hahmon ritari, kohtalonsa vanki. Kaikki tämä antoi syvyyttä, teki hänestä ainutlaatuisen, suuren persoonan. Olet ikuisesti muistettu, olet rakas. Hyvää matkaa! 

Tomppa  (oik.)ohjaa itse rakentamaansa purjevenettä perheen huvilalla Haukilahdessa joskus 1960-luvulla. Kuvassa myös Ali-veli,  Asta-sisko tai  minä keskellä. Oli elämys savolaistytölle viettää aikoja meren rannalla vauhdikkaiden serkkupoikien kanssa.

Vuodenkierto

Viimeisin blogimerkintäni on  kirjamessuilta vuoden takaa. Seuraavat kirjamessut ovat tämän kuun lopussa.  Teen ennen sitä pikakelauksen menneestä vuodesta kuvien kera - lähinnä itselleni ja lupaan - lähinnä itselleni - että ryhdyn ylöskirjaamaan tähän päiväkirjanomaiseen blogiini ahkerammin tärkeitä kohtia maallisesta menostani.  Vuosi ei ole ollut helppo. Siru-koirani kuoli raatelun seurauksena, parisuhde päättyi (ystävyys jatkuu), rakas tätini ja hänen miehensä hukkuivat tapaturmaisesti. On ollut paljon surua, kaipuuta ja uuden opettelua. On ollut myös  paljon  ihania asioita:

Vuoden kohokohta oli Olivia Nuppu Marian syntymä maaliskuussa. Minusta tuli isomummo eli mummeli!

Jää sulaa, elämä voittaa!

Ystävien kanssa teatterissa, taidenäyttelyssä ja vaikka missä...

Omassa elementissäni, vedessä.  

 (Voimattavan valokuvaamisen leiri Paltamossa)

Sailan ja lasten kanssa  TaidekeskusVäinölässä

Lapsenlapsen, Neea-Marian  luona Tampereella ja Pyynikin kesäteatterissa

Semmareitten konsertissa Konnustuvalla. Kuvassa tyttäreni Jenni. Emma-tädin sylissä Olivia.

Iisalmessa Anneli-sisko miehineen ja Koivukujapiennale

Ystävien kanssa antologiaa kasaamassa

Asta-serkun kanssa Tartossa

HOTA-klubin syysjuhla

Valamossa talkoolaisena kaksi viikkoa. Kuvassa Suloisesti suuteleva Jumalanäiti- ikoni 

Kirjamessut 2022 Hki

 On takana merkinnän arvoinen viikko. Ei silti, etteikö elämä kaikkinensa olisi merkityksellistä, mutta on aina helpompi tarttua sellaiseen,  jossa on jonkinlaista konkretiaa kuten kirjamessut, teatteri, matkustaminen ja niin poispäin. Tässä siis matkakertomus Helsinkiin. Olkoon samalla sormiharjoitus kirjoittamiselle, jolle olen päättänyt pyhittää marraskuun. 

Kun olin edellisenä iltana vienyt Herra Vinskin entiselle emännälleen Ronjalle, pakkasin reppuni ja aamubussilla Astan luo.  Asta on mun serkku, jonka kanssa jaan yhteisen suvun, paljon muistoja koko elämän ajalta ja reissuilta sekä intohimon kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Jouni taas on ollut rinnallakulkijamies viimeiset 16 vuotta. Hän tuli Helsinkiin suoraan työmaaltaan. Näitä kahta tarkoitan, kun käytän persoonamuotoa me. 

Lehtitietojen mukaan kirjamessujen ohjelmaan kuului 900 eri ohjelmaa, yli tuhat esiintyjää ja noin 30 ulkomaista kirjailijavierasta ja koko messukeskuksellinen erilaisia painotuotteiden näytteilleasettajia. Yllättävän vähän muuten krääsää. Taisi olla pari lakukauppiasta, mutta nehän kuuluvat aina markkinameininkiin. 

Koska koti pursuaa kirjoja, suurin mielenkiinto kohdistui kirjailijahaastatteluihin. Rinkuloimme ohjelmasta ne, joihin ehdottomasti oli mentävä. Hannu-Pekka Björkmanin kirja Metsä ei kuule neuvojani oli listalla ykkösenä. Esiintyminen peruttu. Pettymys! Saliin oli saatu kuitenkin diplomaatti Rene` Nyberg kirjallaan Ruotsin ja Venäjän välissä. Olipas hyvä kirja näiden leveysasteiden historiasta. Täältä sitten hirveää vauhtia Ruben Stilleriin, vähän viihdyttävämpään osioon. Piristävä luento ennen lounasta kuin myös Heli Laaksonen lounaan jälkeen. 

Messujen ohjelmaan kuului ensimmäistä kertaa lukupiirit. Messuorganisaatio  julkaisi siis jo kesällä luettelon sellaista kirjoista, joita käsitellään lukijoitten kanssa tunnin verran normaalin puolen tunnin sijasta. Ohessa lista, jonka kanssa olen kulkenut koko syksyn ja nauttinut.

Lukupiirikirjoista minulle oli yllätys nuoren Antti Heikkilän toinen romaani Hiljainen vieras. Koska kirja lokeroidaan kauhuun, tuskin olisi ikinä tarttunut siihen, mutta luinpa ja olipa hyvä. Ei siinä veri lentänyt eikä ketään tapettu, mutta jännitys leijui tarinan yllä koko ajan.  Lukupiirin kirjoista pitää nostaa myös Kari Hotakaisen Opetuslapsi. Siinä kyllä lahjakkaasti arvostellaan keskiluokkaista elämää. Harmittaa Hotakaisen puolesta, että on vähän leimautunut hupiukkeliksi tv-ohjelman takia, vaikka oikeasti on vakava ja syvällinen kirjailija. 

Perjantai-iltaan oli varattu liput Kansallisteatterin Ensimmäinen tasavalta- näytökseen. Tässä linkki. 

Kirjoja on kiva katsella, vaikka niitä ei ostaisikaan. Ystävä tilasi uutuuskirjan Perinnevegeä. Se on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisu Suomessa ennen vanhaan  käytetyistä kasviksista. On lanttua, naurista, härkäpapua jne selostuksineen ja resepteineen.  Kirja vaikutti niin hyvältä, että ostin sen itsellenikin. Tästä vaan värkkäämään todellista lähiruokaa.

Lintulan luostarin osastolta ostin Nunna Kristodulin elämäkerran. Sen ovat toimittaneet Kristodulin sisaret Marja ja Riitta Lampi. He esittelevät kirjaa Kuopiossa 8.11. Ehkä menen kuuntelemaan. Kotimatka menikin sitten täpötäydessä onnibussissa äiti Kristodulin seurassa.

Valamon osastolta mukaan tarttui Jobin kirja melkeinpä siitä syystä,  että tällä cd:llä jumalana on Kalle Holmberg ja myös siksi, että Jobin kirja on seurakuntamme marraskuun luennon aihe. 

Kovin vaikuttaa kuin olisin ollut hengellisillä messuilla, mutta nämä nyt ovat sellaisia, joita on hyvä säilyttää kotona. Kirjastosta saan sitten lisää niitä, joihin innostuin ja niitä on niin paljon, etteivät seinät riittäisi säilytykseen.

Reissut ovat kivoja, mutta aina on mukava tulla kotiin.

Ei ole Sirua

Elämäni ensimmäinen rikosilmoitus:

”Selostus rikoksesta ja tapahtumasta

Tulin nelikiloisen koirani kanssa pumppaamon rannasta, kun yhtä­äkkiä polkua pitkin oikealta syöksyi iso valkea koira ja tarttui hampaillaan pieneen koiraani ja ravisteli sitä kuin nukkea. Kävelimme koirani kanssa kaikessa rauhassa koira vierelläni, eikä koirani kerennyt edes tajuta, kun oli sen suuren koiran ravisteltavana. Koiran omistaja tarttui koiransa pantaan ja sai koiran irti. Minun koirani huusi suoraa huutoa pitkään. Kannoin koirani sisälle (asun 50 m päässä tapahtumapaikasta).Kotona havaitsin koiran oikeassa lonkassa n. euron kolikon kokoisen vuotavan haavan. Soitin päivystävälle läinlääkärille, joka antoi haavanhoito­ohjeen. Koira makasi koko illan nyyleänä. Mentiin normaalisti nukkumaan n. klo. 23.30. Aamulla löysin koirani kuolleena vaatehuoneen lattialta. Valokuvia koiran vuotavasta haavasta ja kuva elottomasta koirastani on puhelimellani.”

Ei minulla nyt muuta.

Siru 8.12.2013 - 11.8.2022

                            

Emman kanssa pienenä koirana

Mamman kanssa metsässä

Isännän kanssa kalalla

Pyhiinvaellus eli uskonnollinen tai hengellinen matka johonkin pyhään paikkaan

Jerevanin kattojen yllä

 Kovasti tekisi mieli referoida kaikki materiaali, mitä Armeniasta löytyy, sen maantiedosta ja  historiasta, kansasta ja kaikesta, mutta luotan lukijoiden kykyyn etsiä itse taustatietoa niin paljon kuin ikinä kiinnostusta löytyy. En siis aloita tätä blogimerkintää sanoilla Armenia on sisämaavaltio Kaukasiassa Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä…. Tämä ei ole myöskään puuduttavan yksityiskohtainen matkakertomus, vaan pomppii joittenkin kohteiden yli.   Myös jokainen seurueemme  kymmnenestä jäsenestä olisi blogimerkinnän arvoinen. Kuitenkin mainitsen vain Miimin, Wilhelmiina Virolaisen. Hän mahdollisti matkanjärjestäjänä, osa-aika-armenialaisena ja oppaana koko kokemuksen. Minulle pyhiinvaellus on ollut suurena haaveena vuosikausia.  Olen pyhiinvaeltanut  kotimaassa Valamon ja Lintulan luostareihin sen sata kertaa, mutta en  aikaisemmin ulkomaille lukuunottamatta Laatokan Valamoa. 

Katsokaa näitä herkkuja!

Korkeasti kunnioitettu matkanjohtajamme Miimi 

 

Mutta nyt matkaan! Lensimme Helsingista Varsovan kautta Jerevaniin, Armenian pääkaupunkiin. Yhden yöpymisen jälkeen suuntasimme pienellä bussilla Lorin vuoristoon Pohjois-Armeniaan. Alkumatkasta pysähdyimme  Sevan-järven rannalle ja tutustuimme matkan ensimmäiseen 800-luvulla perustettuun Sevanavankin luostariin. Tuuli oli viedä meidät, kun kipusimme pikkuvuoren päälle. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että onpa hyvä, että sittenkin otin sen villapaidan mukaan. 

Seuraava yö Dilijanissa. Vähän rähjäistä, mutta ihan siistiä. Hotellisuhuoneeseen astuimme  suoraan kadulta.

Dilijanin Haghartsin luostari sijaitsee todella kauniin luonnonsuojelualueen keskellä. 

 Odzun on viehättävä pieni kaupunki Lorin vuoristossa. Lampaat, lehmät ja hevoset käyskentelevät vapaasti syöden vuoren rinteillä ruohoa. Kapeilla kujilla saattoi tulla nautalauma vastaan, eivätkä ne paljon lotkauttaneet korvaansa pikkubussillemme. Gamri-koirarotua ei jalosteta erikseen, vaan se säilyy laumassa ihan itsestään.

Gampri postimerkkinä

Kun yö laskeutuu vuoristoon gamprit päästetään vapaaksi suojelemaan karjaa petoeläimiltä. Eräänä yönä oli haukusta päätellen petoja  liikkeellä.  Odzunin yöpaikka tarjosi neuvostonostalgiaa. Hotelli oli rakennettu neuvostoaikana johtajatason  käyttöön. Hotellin kylmyyttä lämmitti paikan  herttaisen emännän hymy ja palvelualttius. Villapaita oli todella tarpeen. Odzunista jäi mieleen lumoava vuoristomaisema ja syvä rauha.

Viileä, mutta kaunis Odzun

Hotellin parvekkeelta

                                    

 Kahden yön ja muutaman luostarin jälkeen laskeuduimme  kiemuraisia teitä alaspäin. Google ei tunne Ghazaravanin naisluostaria. On se silti olemassa ja voi hyvin.

Luostarin igumenia tervehtii meitä

Luostari on niin vasta perustettu, että puun taimet ovat matalia ja nunnat nuoria. Saimme osallistua heidän kanssaan ehtoopalvelukseen sen jälkeen, kun olimme viettäneet lepohetken Miimin kodissa Parpin kylässä lähellä luostaria.

Miimin puutarhassa kukki jo tulppaanit, kielot ja kirsikat. Jos kaipaat suloista rauhaa ja silmiä hivelevää kauneutta, Miimi vuokraa mielellään paria huonetta matkalaisille. Pihapiiristä löytyy myös sauna. Miimin lähikaupungissa Ashtarakissa söimme jo ulkona. Villapaidan puin seuraavan kerran Helsingissä.

Armenian kansanmurha

Hitler ei ole ainoa eikä ensimmäinen joukkotappaja maailmassa. Jo 1800-luvun loppupuolella turkkilaisten, ottomaanien, toimesta alkanut armenialaisten vainoaminen huipentui ihmisten teurastukseen 1915. Miehet tapettiin, naiset ja lapset pantiin marssimaan Syyriaan. He kuolivat nälkää ja janoon marssimatkalla. Myös joukkosiirtoja tehtiin.Tekosyynä käytettiin väitettä, että armenialaiset olisivat olleet syyllisiä huonoon sotamenestykseen Venäjää vastaan. Tässä kohtaa tuli mieleen tsaarin vallan aikana syntyneen mummoni laulu: He rotaplii ja karrakarrakii, kun turkkilaisten tukkaan me iskettiin. Henkiinjäämisen ehdoksi ottomaanit asettivat  kääntymisen islamin uskoon. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin ja pidetään  keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä onko henkilö uskonnollinen tai ateisti. Tämä siis  tapahtui nyky-Turkin itäosasssa, joka oli ikivanhaa  armenialaisaluetta.  Näin tyhjennettiin armenialaiset monituhatvuotisilta asuinalueiltaan. Turkki ei vieläkään tunnusta kansanmurhaa. Sen tunnustaminen on asetettu maan eu:hun liittymisen ehdoksi. Useat maat ovat tunnustaneet kansanmurhan. Suomi on ottanut pidättyväisen linjan. Jos tästä on muuta tietoa niin kertokaa. Teen mielelläni oikaisun tähän blogiin.

24.4. (viime sunnuntai tänä vuonna) on kansanmurhan  muistopäivä Armeniassa. Me osallistuimme juhlallisuuksiin Echmiatsinissa ”Armenian Vatikaanissa”. Kävimme myös Kansanmurhan muistomerkillä ja oli käsinkosketeltava se suru, mikä huokui paikalla olleista armenialaisista.   

Armenialaisia juhlaliturgiassa

Armenian korkein patriarkka katolikos Karekin I

Ararat ja Khor Virapin luostari 

Raamatun tarinoista muistanette Araratin, sen vuoren, johon Nooan arkki kolahti ensimmäistä kertaa, kun vedenpaisumus alkoi hellittää. Nooa katseli maisemaa ja huudahti kielellään: Jerevan  suomennettuna: se  näkyy. Tarkka lähde puuttuu😊. Joka tapauksessa jerevanilaisille Ararat on silmien edssä, vaikka onkin nykyisin Turkin puolella,  ellei sitten   halua piiloutua sumun tai sateen taakse.  Me katselimme Araratia armenialaisen kristillisyyden kehdon Khor Virapin luostarin pihalta. En olisi hyvä pyhiinvaeltaja ellen kertoisi, että Armenia on maailman ensimmäisiä maita, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. Tuskin kivuttomasti, mutta kuitenkin. 

Erään kerran söimme nuorten taidekeskuksessa

Matkan jälkeen luostareita ja kirkkoja vilisee silmissä. Itselleni merkittävintä oli  vuoristossa nähty uni. Seison luolakirkon suulla ja katselen huikeita maisemia. Huomaan, että joku seisoo vierelläni ja laittaa käden olalleni. Katson sivuun ja siinä seisoo 40 vuotta sitten kuollut isäni. Hymyilemme, emme puhu mitään. Olen onnellinen. Ajattelen unessa, että mitä korkeammalle kipuat, sitä ohuempi on maan ja taivaan raja. Näinhän se on, että mitä pidemmälle elät, sitä lähempänä on tuonpuoleinen. 

Taavi Kalevi Miettinen 1919-1982