Menin metsään

Sen tuhannen kertaa olen elämäni aikana mennyt metsään, usein eksynytkin. Sellaista se on, kun menee tunteella ja tuulispäänä. Anteeksi kaikille nämä. Mutta konkreettinen metsä on minulle pyhä paikka, ei kuitenkaan kirkon vertainen. Sain viettää elämäni tärkeät vuodet, kolmevuotiaasta 11-vuotiaaseen, sanan varsinaisessa merkityksessä metsässä, sähköttömässä, lähes tiettömässä korpikylässä Ylä-Savon perukoilla. Siellä viipotin polkuja pitkin naapuriin leikkimään. Siihen aikaan joka töllisssä oli liuta lapsia. Minä 6-vuotias noudin postin pikkumetsän takaa. Kerran postireissulla tuli tunne, että jokin seuraa minua.  Muistin mummon ohjeen, että rukoile, jos pelottaa. Niinpä polvistuin sammalmättäälle niin että polvet kastuivat. Siitä mättäästä tuli sen polun merkkipaikka, vaikka toista kertaa en viitsinyt polvia  kastella. Usein taapersin metsän halki tätilään ja sitten vihdoin kouluun, jossa tosin olin jo vieraillut kuunteluoppilaana muun lapsikatraan mukana. Kun myöhästyimme koulusta tunnin, selitys opettajalle oli, että syötiin ketunleipiä. Osasin ulkoa Anni Swanin kirjat ja kun istuin kallioisella metsän rinteellä, kuiskailin kuin Pikkupappilan Ulla, että metsän kaukainen sini. Pikkusiskon kanssa rakentelimme metsään peikonpesiä sammaleesta. Pessi ja Illuusia siellä asuivat. Olen ikuisesti kiitollinen lapsuudesta metsässä.  

Uljas Musta

Aikuisuuteen sisältyy useita metsättömiä vuosia, mutta luontoon mieli on aina vetänyt, erityisesti vesille ja mikäs muu kuin metsä ja vesi kuuluvat yhteen. Kun polvi rikkoutui 1½ vuotta sitten ja elämä muutenkin kuritti lujasti, sain lääkäriltä tuomion, että kävellä en saa, en ainakaan asfaltilla. Siinä taas  surutyöhön yksi urakka lisää. Onhan se kiva uiskennella kylpylässä ja vääntää kuntopyörää, mutta että ei metsään!

No, jos ei metsään niin edes metsän laitaan, ajattelin ja hankin Uljaan Mustan (kuvassa). Se vie minua sähköavusteisesti vaikka mihin. Eilen työnsin Uljaan pusikkoon ja ajattelin, että nyt kokeilen omin luvin polvea ja menin metsään. Naapuri oli nähnyt kesällä niillä seuduilla suden, joten pidin pientä ääntä. Sutta en nähnyt, mutta sudenkorento pörräsi hetken pään päällä. Metsä oli ennestään tuttu, mutta olipa puut niin kasvaneet, ettei sitä tutuksi tuntisi. Polvi kunnioitti iloani niin, ettei virkkanut mitään. Nimesin metsästä neitseellisen lepokiven itselleni. Tuskin siinä kukaan muu on koskaan istunut. Siinä kivellä istuessa tuli tunne, että vielä tästä elon puolelle käännytään. Toki menetän kiveni, kun Kuopiosta työntyvä moottoritie sen kellistää, mutta niin kuin elämässä muutenkin, aina löytyy uusia kiviä ja mättäitä levähtää.