Roskasakki

Sain tänä aamuna viestin Jasperilta 7v. ” Tuot sä mulle tänään roskasakin” Lupasin viedä, mutta ennen sitä pitää avata teillekin tätä mainiota lastenkirjaa, jota Jasperin kanssa on hihitellen luettu.

Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen, Icasos, Kuopio

Harvemmin kirjan päähenkilö on roska, eikä nyt tule kuvausta jostain laitapuolen kulkijasta, luuserista, heroinistista tai muuten vaan köyhästä. Tämän tarinan roska syntyy sattuman kautta, kun hyvä haltija pyöräyttää sormissaan lankamytyn ja heittää sen lattialle. Sattumalla on elossamme yleensäkin tärkeä tehtävä. Pienestä, vähäpätöisestä toiminnasta, lähes pelkästä eleestä voi syntyä jotain.

Mytyn herättää eloon kulkusen kilahdus. Tästä eteenpäin kirjoitan roskan isolla, koska nyt Roska personoituu omaksi itsekseen, saa elämän.  Kulkusella on tärkeä rooli Roskan   haparoivassa elämisen alussa. Kaikki me tarvitsemme kulkusemme. Ensimmäinen kulkunen on koti ja huoltajat, sitten mukaan tulee koulu ja kaverit. Joskus kulkunen helisee kirkkaammin, joskus heikommin, joskus jopa katoaa, kuten Roskalle kävi. Siitä kuitenkin alkaa seikkailu, kulkusen etsiminen. Matkan alussa Roska oppii puhumaan, löytää kielen ja innostuu siitä niin, että putoaa tossuun, sellaiseen Reima-merkkiseen. Tossun perällä Roskaa odottaa uusi ystävä Pölykoira ja yhdessä lähdetään etsimään kulkusta. Elämä on etsimistä. Pitää olla tavoite. Etsi elämän totuutta, luki kirjailtuna ennen mökkien seinävaatteissa. Viemärissä Roska ja Pölykoira joutuvat tekemisiin veden kanssa. Vesipisara on kaunis kuin unelma ja usein käy niin kuin Roskallekin, että juuri kun olet tavoittelemassa sitä, se poksahtaa rikki. Juuri kun Roska on kuulevinaan kulkusen hennon kilinän, sen teen ilmestyy otus, monijalkainen vaarallinen Ötökkä, joka asettelee tielle ehtoja kuten tullimaksua. Niinpä. Tavoitteiden ja totuuden etsimisen tiellä on monia  harhaanjohtajia ja rahastajia. Sinnikäs kaksikko selviää tästä uhasta, onhan päämäärä on niin kirkkaana mielessä. Kulkunen pitää löytää.  Kuten hyvässä sadussa aina ja myös elämässä etsintään liittyy uutta väkeä. Super-long (kiinan kielellä superlohikäärme) on Hong Kongista kotoisin ja Super-longin seurassa myös kielitaito vahvistuu niin kuin  aina kansainvälisessä kanssakäymisessä.  Niinpä opimme tästä kirjasta, että Feng-xian on kiinan kieltä ja tarkoittaa Vaara, Xie-xie on Kiitos ja Dui-bu-qi Anteeksi.  Mahtava oivallus tekijältä sijoittaa kirjan loppuun pieni kiina-suomi-sanakirja. Valitettavasti kauhea Hotkija, ihmisten kielellä pölynimuri, imaise Super-longin. Näin käy joskus elämässä, kanssakulkija voi kadota. Suru kuuluu elämään ja on pysähtymisen paikka. Kun porukkaan saadaan Ritari Roska, taas mennään. Kirjamme henkilöt (?) lähtevät etsimään Super-longia Hotkijan vatsasta ja sieltäpä hän  löytyykin varsin tyytyväisenä  pelipöydän äärestäuusien ystäviensä Lutikan, Punkin, Torakan ja muiden seurasta. Maalliset ilot ovat niin houkuttavia. Niin kuin aina, uuden jäsenen tuleminen ryhmään rikkoo ryhmän dynamiikka. Niinpä Torakka on vähällä nitistää Roskan, mutta Super-long tormistautuu pelastamaan  ystävänsä. Roska yrittää selittää porukalle, että olette Hotkijan vatsassa, teidät on syöty eikä teillä ole Tulevaisuutta täällä. Muut hihittelevät, että mikä se semmoinen tulevaisuus on. Roska vastaa: ”Tulevaisuus on jotakin enemmän kuin vain tämä hetki. Se on unelmia ja toiveita. Se on vapautta maistella, haistella ja ajatella.” (Tatu Kokko: Roskasakki ja kadonnut kulkunen  s. 37-38). Niin kuin totuuden puhujalle, myös Roskalle käy niin, että se saa osakseen pilkkaa ja naurua. Valtaosa porukasta ei paljon lotkauta korvaansa tulevaisuudelle paitsi pieni ryppyinen olento.  Rusina pyytää päästä mukaan ja myös Super-long päättää lähteä, vaikka viihtyikin pelipöydässä. Sen opimme tästä, että aina kannattaa yrittää ja jos suuret massat eivät innostu niin ehkä joku kuitenkin. Taistelun tuoksinassa tahtoo tavoite unohtua niin kuin Roskalta kulkunen, mutta onneksi juuri ennen lähtöä se huomaa kulkusen Torakan peitinsiipien alla. Voitokkaan taistelun jälkeen ystävämme saavat kulkusen ja voivat palata kotiin ”asetutaan kunnolla tossuksi ja pidetään pihlajanmarjapirskeet.”

Kirjan kuvitus TImo Filpus

Tällaista se elämä on matkantekoa, taistelua, lepoa, etsimistä, löytämistä ja välittämistä.

Lähtemisestä

Saatoin olla levoton sielu jo syntyessä. Tulin maailmaan vain yhdeksän vuotta sotien jälkeen. Ilmassa oli jälleenrakentamisen dynamiikka ja ainakin meillä maattomilla epävarmuutta tulevaisuudesta. Perheenä elettiin liikkuvaa elämää. Siitä on pelkästään hyviä muistoja. Kotoa käsin lähdin jatkuvasti. Olin varsinainen kyläluuta. Pienellä kylällä ei ollut monta taloa, mutta lähes kaikissa lapsia ja kaikki piti kiertää vähintään kerran viikossa. Kesät menivät tätien ja enojen autojen takapenkillä seilatessa väliä Pietarsaari- Savo. Toisten kyydissä menin ja toisten tulin. Maailman hahmottamisen kannalta on ollut merkittäviä kesät kaupunkilaisserkkujen kanssa, poikia muuten. Ikiajoiksi on aistimuistiin jäänyt kuuman asfaltin haju, kun sai ajaa kovalla tiellä polkupyörällä. Entäs venematkat meren saaristoon! Toki myös korven kinttupolkupyöräilyt, tien jokainen lätäkkö on syvässä muistissa ja isän kanssa tehdyt yölliset onkimatkat Pyöreen järvelle. Kala söi hyvin aamuyöstä.  Jo 16-vuotiaana lähdin kotoa, piikomaan, opiskelemaan, töihin, naimisiin. Olen asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Tähän päälle kun lisää eri opiskelu- työ- ja harrastuskuviot niin ei ihme, että on jäänyt tunne, että lähteä pitää. Ainoat lähtemiset, mitä harmittelen, sijoittuu  lasten lapsuusaikaan. Olisi voinut jättää jonkun menon vähemmälle varsinkaan, kun ei se vallankumous sitten tullutkaan. Anteeksi äidin keskenkasvuisuus muutenkin.

Tästä päivästä saattaa tulla kuva, että minä sitä ravaan jatkuvasti jossain. Totta on, että paljon on kiinnostavaa, jonne pitää mennä. Puhunkin nyt enemmän yksityisestä lähtemisestä. Ennen oli pakko lähteä, halusi tai ei. Nyt saa valita menemisensä. On kuitenkin hyvä miettiä,  että onko lähtemisestä tullut itsetarkoitus. Sitä ryhdyin pohtimaan, kun kävimme Pia kanssa mm. tästä kirjeenvaihtoa.

Minä: En ole terve. Oli tosi vaikea soittaa X:lle ------ Piti tosissaan pakottaa itsensä soittamaan ja kun puhelin hälytti, olin ihan paniikissa. Onko minusta tulossa mökkihöperö erakko?

Pia: Huomenta, olet terve, mutta olet herkkä ja vaistonnut sen, mikä on tämä aika! Sinä olet varmaan myös mökkihöperö erakko, kuten minäkin, mutta niin tällaisten kirjoittavien ihmisten tulee ollakin. (Lue Siri Hustvedtin Vapiseva nainen, jos et ole lukenut, saatat muuten ollakin lukenut, miten se nyt oli tämän Hustvedtin kanssa? Mulla on sulle…. odotas... mikäs se nyt olikaan, minkä haluaisin lukea kolmannen kerran, taide- ja kulttuuritodellisuutta käsittelevä … Aaro antoi mulle toisen kappaleen sitä.. Säihkyvä maailma … siinä on neurologiaakin.. Saat sen Aaron mulle antaman kappaleen, kun sain nyt Aarolta niin monta kirjaa viime tapaamisella.

Siis nyt, kun ei ole pakko mennä mihinkään niin pienetkin lähdöt ja kohtaamiset ovat työn takana. Tähän tosin vaikuttaa se, että nykymenetelmin voi olla yhteydessä ihmisiin muutenkin kuin lähtemällä. Sukulaisten ja tuttavien kukkapenkit tulevat tutuiksi ihan sohvalta käsin. Nykyisin voi olla suhteellisen helposti sosiaalinen ihan kotoa käsin. Vai onko se sosiaalisuutta, onko edes tarpeellista. Juuri tästä Pia sanoo, että aika on tämä.  Käykö niin, että kun on paljon virtuaalisessa kontaktissa ihmisiin, ei enää uskalla ottaa edes puhelua kenellekään. Voi sentään. 

Kyllä minä lähteä haluan edelleen ainakin lastenlasten juttuihin, kirkkoon ja kiinnostaviin kulttuuritapahtumiin. Menen mihin vain, missä  on jokin itseä kiinnostava funktio. Yleisönä olisin  vaikka joka päivä lähes missä tahansa tilaisuudessa paitsi viinijuhlille en viitsi lähteä seisoskelemaan. Se on tällaisen lyhyen ihmisen hankala kökkiä väkijoukossa, kun ei näe mitään. Siks toisekseen onko mieltä mennä viinijuhlille ryystämään olutta kertakäyttötuopeista. Olen kerran ollut, enkä muista, juotiinko siellä viinikin kertakäyttömukeista., kun en juo viiniä (närästää). Muutenkin olen sillä tavalla vanhanaikainen, että juhlan on oltava juhla kattauksineen kaikkineen. En kokenut tapahtumassa mitään juhlaa. 

 Pia tuossa kirjeenvaihdossa avaa, että kotona oleminen, mökittyminen saa olla yhtä arvokas vaihtoehto kuin jatkuva ravaaminen. Helpottava havainto. Sitä paitsi kirjallisuuden ystävä on aina jossakin muualla kuin fyysinen habitus. Loppujen lopuksi paikka ei ratkaise elämänlaatua. Se ratkaisee, öllötätkö vai elätkö.

Oodi Varkaudelle

Kyllä otti koteloon, kun luin Suomen kuvalehden artikkelin Varkaudesta. Kylläpä luodaan kaupungista varsin negatiivinen kuva, vähän samanlainen kuin taannoinen Jäniksen suvun jälkeläisen dokumentissa kotikaupungistaan Varkaudesta. Siinähän näytettiin vain tyhjiä katuja ja suljettuja liiketiloja. Muistan myös aikoinaan Oravikosken kylällä tunteita kuohuttaneen Maarit Tastulan dokumentin Mikko Kuustosen kotikylästä, tästä Oravikoskesta. Ihan kuin kylä olisi kuollut siihen, kun kaivos loppui ja Mikko Kuustonen muutti pois. Tänne oli juuri muuttanut kaivosmiesten entisiin asuntoihin sieltä sun täältä uusia ihmisiä, jotka innolla opettelivat rakastamaan uutta kotikyläänsä. Silloin sai Yle aika timakan kirjeen silloiselta kyläyhdistykseltä. Maarit Tastulalta tuli anteeksipyyntö. Mutta Varkauteen. On tietenkin totta, että paperitehtaan kutistuminen on raadellut kaupunkia, sen taloutta ja asukkaita. Elämisen mahdollisuudet kutistuivat ja nuoret hakeutuvat muualle niin kuin mistä tahansa muualtakin pieneltä paikkakunnalta. Ei se ole erityisesti Varkauden syy, että valtakunnan rakennemuutos on sen suuntainen, että on pakko lähteä. Talouden luvut ovat toki tärkeitä hyvinvoinnin mittareita, mutta ei ainoita. Tuohon artikkeliin olisin mieluusti lisännyt positiivisena vastavoimana sen henkisen ilmapiirin, jonka aistii täältä naapurinkin puolelta. Varkautelaiset ovat kulttuurimyönteisiä ihmisiä. Sen huomasin, kun kävin Varkauden sairaalassa töissä viisi vuotta. Työkaverit intoilivat teatterista ja muista menoista ja ainakin hoitoalan ihmiset kauttaaltaan olivat hyvin valveutuneita. Luova ilmapiiri näkyi myös työssä ja henkilökunnan yhteisissä tapahtumissa. Tanssittiin itämaisesti, pidettiin piponlöysäyspäiviä ja järjestettiin muuta halpaa virikettä sekä itselle että potilaille. Toki silloin 90-luvun alussa oli myös resursseja vähän enemmän kuin tänä päivänä, mutta uskon, että asennetta ei niin vaan lama saa murtumaan. Olen vuosia ohjannut erilaisia kirjoittajaryhmiä Varkaudessa. Ihan mahtavan luovaa ja innostunutta porukkaa. Kyllä syntyi todella tasokasta runoa ja proosaa. Varkaudessa on pieni, mutta tasokas teatteri ja kun Varkaus lähtee teatteriin, matkasta otetaan kaikki irti, pukeudutaan juhlavasti ja osallistutaan aktiivisesti teatteriyhdistyksen toimitaan. Varkauden museot on yksi niistä 21:stä museosta, jolle myönnettiin tänä keväänä Suomen kulttuurirahaston Museovisio-hankerahaa. Tämä tuo ihan varmasta entistä enemmän museota tähän päivään ja ulos seinien sisältä.  Suloinen helmi Varkaudessa on TaidekeskusVäinölä  ja sen kesäinen kansainvälisestikin tunnettu naivistinäyttely oheisohjelmineen. Varkaus on ollut kasvupaikka useille taitelijoille ja heihinkin voi tutustua tämän kesän näyttelyssä. Entäs Vekara-Varkaus, jokavuotinen, laaja-alainen lastentapahtumaviikko. Onneksi noita lastenlapsia riittää, että pääsee mummokin osallistumaan.

Emma soittaa kattiloilla Vekara-Varkaudessa joku vuosi sitten

Jos pitäisi asua kaupungissa, olisi se ehdottomasti Varkaus. Ei ole tungosta ja palvelut ovat kävelymatkan päässä. Saimaa avautuu aivan kaupungin rannasta, vaikka jääkin vähän piiloon ensinäkemältä. Varkauden kannattaisi kyllä tätä järven läsnäoloa korostaa enemmän. Harmi, että kaupunkiin tulijalle ei juurikaan järvi pilkota ja etusivu on muutenkin vähän ankea. Saisikohan tuota jotenkin vaikka kaavoituksella kohennettua. Joka tapauksessa Saimaan rannalta löytyy asuntoja ja virkistyspaikkoja ihan kävelymatkan päästä torilta. Luontoharrastajalle ja veneilijälle on ihan kaupungin rannasta yhteys upeaan Haukiveteen ja Linnansaaren kansallispuistoon. Näihin kaupunki nojautuu etelässä. Näin leppävirtalaisena, jollaiseksi en kylläkään ole identifioitunut lähes kolmenkymmenen vuoden aikana, mitä olen täällä asunut – olen oravikoskelainen kyllä henkeen ja vereen – ihmetyttää se henkinen raja, mikä jakaa Leppävirran ja Varkauden kuin Berliinin muuri aikoinaan Saksan. Sitä ei ylitä seudullinen yhteistyö, ei sama työssäkäyntialue, ei mikään. Varkauteen päin mieluummin pyllistetään ja se näkyy myös kunnallisessa päätöksenteossa. Tuoreimpana esimerkkinä yhteisen kansalaisopiston ongelmien ratkaisu mieluummin sopimuksen irtisanomisena kuin aidolla ratkaisun etsimen halulla. Oli vähän sellainen henki, että siitäs sait Varkaus, me lähdetään. Noloa!
Eli tällainen mainospätkä naapurista tällä kertaa. Pysähtykäähän kuitenkin myös Leppävirralla, ainakin Unnukkaan!  .. ja ostakee sieltä  leipee....

Azerbaidžan

Tuli tilaisuus päästä mukavan seurueen kanssa Kaukasukselle Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun muutaman päivän vierailulle. Kuvassa matkaoppaamme Tarja päässään paikallinen lammasnahkamyssy. Toinen opas Markku ei suostunut samaan kuvaan lampaan ja Tarjan kanssa.

Azerbaidzanhan on  vanhoja neuvostovaltoja ja juuri Bakusta alkoikin näiden maiden itsenäistyminen 1990-luvulla. Maa sijaitsee Kaukasus-vuorten alueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä. Sitä vuoristoa ei Hitler päässyt ylittämään ja maa säilyi toisen maailmansodan tuhoilta, mutta muuten alue on kokenut historian saatossa tähän päivään monenlaista riesaa. Samassa maaryppäässä on Georgia (ent. Gruusia) ja Armenia, välissä Vuoristo-Karabah, itsenäiseksi julistautunut alue, mutta joka ei ole saanut kansainvälistä tunnustusta. Armenia ja Azerbaidžan sotivat Vuoristo-Karabahin alueella koko ajan enemmän tai vähemmän verisesti. Nähtiin Vuoristo-Karabahista tulleille azeripakolaisille rakennettuja suuria kerrostaloalueita.  Paikallinen opas esitteli aluetta ylpeänä.
Väki Azerbaidžanissa on etnisesti azereita ja uskonnolta šiiamuslimeita. Uskonto ei kyllä  näkynyt katukuvassa eikä pääkaupungin elämänmenossa juurikaan. Ihmiset olivat länsimaisesti pukeutuneita ja alkoholia tarjoiltiin ihan tuttuun tyyliin. Yksi rukouskutsu kuultiin vanhan kaupungin minareetista, mutta tietämän mukaan se ei ole päivittäistä.
Valtio on virallisesti demokraattinen, mutta sehän on  lumetta, kuten tiedämme. Nykyinen presidentti on edellisen poika ja tämä nuorempikin on hallinnut maata jo vuodesta 2003. Kaikkia maassa järjestettyjen vaalien vapautta on arvosteltu ja suurimmat oppositiopuolueet boikotoivat niitä. Valitettavasti ei ollut aikaa tutustua maan oppositiovoimiin.

Sen verran ajoimme maaseudulle, että näimme sekä vanhaa että uutta öljynpumppauskalustoa. Vähän tuntui pahalta, kun kerrottiin, että kun öljykenttä ehtyy, siinä ei kasva enää mikään eikä siihen voi rakentaa. Onko öljy sittenkään tarkoitettu ihmisen hyödynnettäväksi? Pärjäisikö ihminen ilman muovia ja miten liikkuminen? Jos öljy loppuisi, täytyisi rakentaa koko maailma uusiksi. Siinä sitä olisi ihmiskunnalle elämäntarkoitusta vuosisadoiksi.

Öljyä Azerbaidžanin maaperästä löydettiin ensimmäistä kertaa 1840-luvulla ja siitä lähtien sillä on päässyt rikastumaan kuka milloinki. Öljy se tekee maasta rahamaailmaa kiinnostavan. 

Ensimmäiset suuret öljyntuotantolaitokset sinne perustivat ruotsalaiset Nobelin veljekset 1879, joista Alfred,  kemisti ja dynamiitin keksijä, määräsi testamentissaan jättiomaisuutensa käytettäväksi tunnustukseksi merkittävästä työstä ihmiskunnan hyväksi. Dynamiitin keksijä siis jakaa vielä tänäkin päivänä mm. rauhanpalkintoja.

Myös tämän päivän öljymiljoonat valuvat ulkomaisille toimijoille. Ne tulouttavat niistä osan maan presidentin kautta jaettavaksi kansan hyväksi, mikäli presidentti on bisneksille myötämielinen ja onhan se. Tällaista se vapaa yrittäjyys on. Saat viedä ihan vapaasti vaikka tuhkankin pesästä.  Rahalla ei ole isänmaata.
Vuosiansio Azerbaidžanissa on n. 5000€/vuosi ja hinnat halpoja, mutta veikkaan, että tuloerot ovat huikeat. Jokuseen kerjäläiseen törmäsimme puistoissa ja takseja ajoi usein eläkeläispappa. Jopa kahdella heistä oli niin huono näkö, että joutuivat juoksemaan hotellikortin kanssa toisen kuskin luo, kun eivät nähneet lukea osoitetta. Epäilimme myös lukutaidottomuutta, mutta siitä tuskin oli kysymys, vaikka mistä sen tietää. Liikene oli sekava ja vauhdikas ja kun sinne joutui huononäköisen kuskin kyydissä niin olipa kestämistä. Autoista pääosa oli kalliita ja hienoja, mutta varsinkin maaseudulla körötteli Lada jos toinenkin. 

Ruoasta sen verran, että hyvää oli  valurautapannussa  rasvahäntälampaan hännästä ja maksasta haudettu pata. Rautatieasemalla maksoi lounas alkukeittoinen 4 euroa.
Mitään tyrkyttämistä ja tinkaamista ei ollut havaittavissa ja ostokset sujuivat lähinnä käsimerkkien avulla kaupan molempien osapuolten huonon kielitaidon takia. Tämä matto olisi kyllä kelvannut, mutta ostin vain parit pari rättiä ja litran Vanaa Tallinnaa a´9€.

Bakun uudelle ja hienolle keskuliikenneasemalle oli kekseliäästi sijoitettu avotilaan kunnanvirasto. Siellä istui sliipatut pukumiehet tiskin takana ja kansa odotti vuoronumeron kanssa niin kuin meillä apteekissa. Odotustila oli pienen konserttisalin kokoinen ja kaikilla niin vakavat ilmeet, ettei tullut otettua kuvaa.  

Vaikuttava oli myös lentokenttä niin sisältä kuin ulkoakin.

Lentokentän kirjastolooshi

Bakun  lentokenttä

Yksi päivä meni kierrellessä jokaisen arvokkaan  kaupungin pakollista vanhaa osaa. Kuvassa Icere Seher pienoiskoossa kohokuviona (yllä). Esittelyteksti oli  pistekirjoituksella venäjäksi. Markku kyllä osasi kertoa alueesta suomeksikin ihan sujuvasti. Osa porukasta kiipesi Neitotorniin. Sitä ei kuulemma ollut kukaan koskaan vallannut ja siitä nimi, koskematon neitsyttorni. 

Vanhan kaupungin katutaidetta

Hotellin wlan vähän tökki, mutta katto oli komea

Formuloita näköjään pyöritetään vapaaehtoisvoimin. Voi ressuja köyhiä.

Saimi Kotalahdessa 7.7. klo. 14-18

Saimi kedolla- kirjallisuustapahtuma on vuodesta 2009 alkaen enemmän tai vähemmän julkisesti pidetty kirjoittajatapaaminen kesäisin  milloin missäkin päin Leppävirtaa.

SANASTUS - porukka viime kesän Saimeissa Anjan luona Sorsakoskella.

Tapahtuman ideana on kokoontua kesäpäivänä ulkosalle tai ainakin lähelle luontoa ja siksi epäviralliseksi logoksi valikoitui  Eero Järnefeltin taulu Saimi kedolla. 

Eero Järnefelt: Saimi kedolla

Tapahtuma kestää useita tunteja ja on hyvin toiminnallinen. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että Saiman runoja on piilotettu pitkin ketoja, sateen sattuessa pitkin Kotalahti-taloa ja kun etsijä löytää runon, hän kirjaa ylös runon herättämät ajatukset, ehkä kirjoittaa itsekin runon. Tuotokset kerätään laariin, josta ne sitten nostetaan ja luetaan porukalla tilaisuuden lopussa. Jos ujous iskee, tuotoksen voi myös piilottaa omaan taskuun. Kaikkea ei tarvitse jakaa.
Tänä vuonna tapahtuman päähenkilö on runoilija Saima Harmaja (1913-1937). Siksi olemme kutsunteet radiotoimittaja, teatteriohjaaja, Saima Harmaja-seuran puheenjohtaja Päivi Istalan vieraaksemme.

Päivi Istala: Saima Harmaja - Runoilijoista runoilijoin 

OHJELMA
14.00 Kuka oli Saima Harmaja, Päivi Istala
Musiikkia: trubaduuri Tuomo Laitinen
15.00 Luova tauko: kahvia, keittoa, kirpputori
15.30 Runoketo
Etsi Saima Harmajan runo kedolta ja inspiroidu
16.30 – 18.00 Runolaari
Päivän tuotosten esittelyä ja vapaata ohjelmaa

Oikein on mukava suunnitella tällaisia tapahtumia ja olisi vielä mukavampaa, jos olisi rahaa. Leppävirran kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnalta liikeni 250€, just sen verran on kirjailijoita välittävän lukukeskuksen alin hinta. Pitää vielä maksaa matkakuluja, talon vuokra, lehti-ilmoitus ym sälää. Koetetaan saada kirpputorimyynnillä jotain ja lopuksi hattu kiertämään, joten eiköhän tästä selvitä. Tapahtumaan on vapaa pääsy, mutta toivotaan kirpputorille huippumyyntiä!

Tässä vielä  muistin virkistämiseksi Saima Harmajan ehkä tunnetuin runo: 

RANNALLA

Ihanat vaaleat pilvet

liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti

laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä

hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa, 

tulisit juuri nyt - 

Henkisesti virkistynyt

Näin keväisin, toukokuussa on ollut tapana matkustaa Nurmekseen pitämään kirjailija Matti Pulkkisen seuran vuosikokousta, kirjailija kun on siellä syntynyt. Näin tänäkin vuonna. On ollut myös tapana, että seuran eteläiset hallituksen jäsenet Gerry Birgit Ilvesheimo ja Asta Torpo pysähtyvät tässä Oravikoskella pariksi yöksi. Näin tänäkin vuonna. Kun olimme temunneet apurahaselvityksen kanssa ja saaneet sen onnistuneesti lähtemään viranomaisille, siirryimme Oravikosken Pubille grilliruokien ääreen. Valkosen Anna kuskasi perheensä myös paikalle. Anna suorittaa ajokorttia Matin opetuksessa ja siististi ajaa! Olin paistanut lettuja ja valmistanut simaa. Siinä jälkiruoka.
 Pienessä asunnossa on puolensa, mutta voi miten paljon ja usein kutsuisin vieraita, jos olisi  iso pöytä ja hulppea keittiö. Kun tupa on täynnä omia hengenheimolaisia, ystäviä vaikka hetkenkin,  niin joka nurkkaan tarttuu heistä  positiivisia säikeitä. Niillä  tulee toimeen pitkään. Näitten vieraitten jälkeen ei tarvitse tuulettaa eikä siivota viikkokausiin.
Varsinainen vuosikokous pidettiin Penan Pubissa Nurmeksessa. Oli pubin pitäjä tyhjentänyt koko pubin meitä varten ja ovessa oli lappu, että yksityistilaisuus. Tila oli meidän kahvikupposen hinnalla. Valittelin pubin Penalle, että nyt menetit monta asiakasta niin tämä tuumasi, että kyllä niitten pitää pystyä olemaan pari tuntia jossain muualla. Selvästi tunsi asiakaskuntansa.
Joukkotapahtuma kokous ei ollut ja hyvä niin. Pystyimme kunnolla käymään läpi tulevan vuoden toimintaa.  Gerry tottuneena apurahapuljaajana ja verkostoitujana ottaa päävastuun, että ensi syksynä Lapinlahdella järjestetään Luonto Pulkkisen tuotannossa tms. niminen seminaari. Rahaa jäi sen verran edellisestä avustuksesta, että tämä on mahdollista, itse asiassa pakollista, että raha tulee käytetyksi siihen tarkoitukseen, mihin kunnianarvoisa Taike on sitä meille myöntänyt. 
Ensi vuonna tulee Matin syntymästä 75-vuotta. Tätä juhlavuotta varten myös teimme suuret suunnitelmat.
Seura pitää edelleen yllä haavetta saada kirjailijan elämäkerta joskus kansiin. Tätä varten koetetaan haarukoida kaikki mahdolliset rahoituskanavat. Sitkeyttä ja pitkää pinnaa se vaatii ja minulla ainakin sitä, etten ota kaikkia hylkyjä liian henkilökohtaisesti ja masennu niistä.
Gerry valittiin seuran uudeksi puheenjohtajaksi, Asta varapuheenjohtajaksi, Pia sihteeriksi ja minä hoidan  kirjanpidon, jäsenhuollon ja perushallintovinkkelit. Hallituksessa jatkaa edelleen myös kirjailijat  Simo Hämäläinen ja Pentti Stranius. Nurmeksen asiamies on kirjailija Veikko Huotarinen. Hyvä työnjako. Gerryllä on taustaa ja intoa verkostoitua. Minulle se on tuskaa ja ahdistun kaikista vastoinkäymisistä, mitä mikä tahansa järjestötyö tuo eteen. 
Pitää tässä yhteydessä vielä mainita, ettei pääse unohtumaan, että ilman Pia Valkosta ei kukaan muistaisi Matti Pulkkista. Siitä lähtien, kun kirjailija kuoli v. 2011, alkoi Pia ruplattaa seuran perustamisesta ja sai viimein minut ja Astan, kirjallisuuden kävelevän tietosanakirjan,  houkutelluksi mukaan. Pikkuhiljaa ollaan muistuteltu ihmisiä Pulkkisen tuotannosta erilaisilla tapahtumilla ja saatukin kaivetuksi erilaisia tärkeitä nimiä esiin. Hallituksen mieluisia yllätysvieraita ovat olleet Simo Hämäläinen ja Gerry Birgit Ilvesheimo, joka kiinnittyikin seuraan kuin positiivinen sähkönapa.
Kulttuuriteot voivat olla pieniä, mutta silti merkittäviä. Kaikkeen, mikä herättää pientäkin vipinää sielussa, kannattaa tarttua.

Pienesti hyvä

Kohta on luvatut velvoitteet suoritettu. Kurssit loppuu, Pulkkisseuran puheenjohtajuus päättyy ja kun Saimi kedolla-tapahtuma on ohi 7.7. niin jo alkoi kaivelemaan, että mitä sitten. Jotenkin sitä haluaa edelleen olla jollain tasolla hyödyllinen ihminen. Muutenhan on turhaa kaikki itsensä virkistäminen. Siinä minä olen erityisen hyvä kyllä. Osaan ottaa ilon perheestä, ystävistä, luonnosta, kirjoista, kirkosta ja kulttuurielämyksistä, mutta riittääkö se loppuiäksi. Siis mitä hyvää ryhtyisi tekemään. Järjestötoiminta on nähty. Ei siis politiikkaa, ei kylätoimintaa eikä mitään hintavaa, kun eläke juuri ja juuri riittää omaan elämiseen.   Mihinkään uusiin yhteisöihin en halua liittyä ja sellainen yhdessä tekeminen ei nyt oikein vedä.
Haluaisin vielä kokea sen hiljaisen ilon, joka tulee, kun peittää puhtaan ja kylläisen vanhuksen yöunille. Ehkä jotain tämän tyylistä voisi ajatella tai sitten päättää, että kirjoittaminen on sitä minun hyvän tekemistä. Mutta entäs jos tulee ihan soopaa tai jos iskee tyhjän paperin kammo, menikö hukkaan sekin yritys. 
Kumppani kyllä sanoi, että riittää, kun olen hänelle ja koiralle hyvä ja kun Pia vielä vahvisti tämän oikeaksi ja riittäväksi niin jos kokeilisi sitä vaikka tuonne syksyyn.

Hyväntekeväisyyskohteet kesäpuuhissa