Saatoin olla levoton sielu jo syntyessä. Tulin maailmaan
vain yhdeksän vuotta sotien jälkeen. Ilmassa oli jälleenrakentamisen dynamiikka
ja ainakin meillä maattomilla epävarmuutta tulevaisuudesta. Perheenä elettiin
liikkuvaa elämää. Siitä on pelkästään hyviä muistoja. Kotoa käsin lähdin jatkuvasti.
Olin varsinainen kyläluuta. Pienellä kylällä ei ollut monta taloa, mutta lähes
kaikissa lapsia ja kaikki piti kiertää vähintään kerran viikossa. Kesät menivät
tätien ja enojen autojen takapenkillä seilatessa väliä Pietarsaari- Savo. Toisten
kyydissä menin ja toisten tulin. Maailman hahmottamisen kannalta on ollut
merkittäviä kesät kaupunkilaisserkkujen kanssa, poikia muuten. Ikiajoiksi on
aistimuistiin jäänyt kuuman asfaltin haju, kun sai ajaa kovalla tiellä polkupyörällä.
Entäs venematkat meren saaristoon! Toki myös korven kinttupolkupyöräilyt, tien
jokainen lätäkkö on syvässä muistissa ja isän kanssa tehdyt yölliset onkimatkat
Pyöreen järvelle. Kala söi hyvin aamuyöstä. Jo 16-vuotiaana lähdin kotoa, piikomaan,
opiskelemaan, töihin, naimisiin. Olen asunut ainakin 20 eri osoitteessa. Tähän päälle
kun lisää eri opiskelu- työ- ja harrastuskuviot niin ei ihme, että on jäänyt
tunne, että lähteä pitää. Ainoat lähtemiset, mitä harmittelen, sijoittuu lasten lapsuusaikaan. Olisi voinut jättää jonkun
menon vähemmälle varsinkaan, kun ei se vallankumous sitten tullutkaan. Anteeksi
äidin keskenkasvuisuus muutenkin.
Tästä päivästä saattaa tulla kuva, että minä sitä ravaan
jatkuvasti jossain. Totta on, että paljon on kiinnostavaa, jonne pitää mennä.
Puhunkin nyt enemmän yksityisestä lähtemisestä. Ennen oli pakko lähteä, halusi
tai ei. Nyt saa valita menemisensä. On kuitenkin hyvä miettiä, että onko lähtemisestä tullut itsetarkoitus.
Sitä ryhdyin pohtimaan, kun kävimme Pia kanssa mm. tästä kirjeenvaihtoa.
Minä: En ole terve. Oli tosi
vaikea soittaa X:lle ------ Piti tosissaan pakottaa itsensä soittamaan ja kun
puhelin hälytti, olin ihan paniikissa. Onko minusta tulossa mökkihöperö erakko?
Pia: Huomenta, olet terve,
mutta olet herkkä ja vaistonnut sen, mikä on tämä aika! Sinä olet varmaan myös
mökkihöperö erakko, kuten minäkin, mutta niin tällaisten kirjoittavien ihmisten
tulee ollakin. (Lue Siri Hustvedtin Vapiseva nainen, jos et ole lukenut, saatat
muuten ollakin lukenut, miten se nyt oli tämän Hustvedtin kanssa? Mulla on
sulle…. odotas... mikäs se nyt olikaan, minkä haluaisin lukea kolmannen kerran,
taide- ja kulttuuritodellisuutta käsittelevä … Aaro antoi mulle toisen
kappaleen sitä.. Säihkyvä maailma … siinä on neurologiaakin.. Saat sen Aaron
mulle antaman kappaleen, kun sain nyt Aarolta niin monta kirjaa viime
tapaamisella.
Siis nyt, kun ei ole pakko mennä mihinkään niin pienetkin
lähdöt ja kohtaamiset ovat työn takana. Tähän tosin vaikuttaa se, että
nykymenetelmin voi olla yhteydessä ihmisiin muutenkin kuin lähtemällä. Sukulaisten
ja tuttavien kukkapenkit tulevat tutuiksi ihan sohvalta käsin. Nykyisin voi
olla suhteellisen helposti sosiaalinen ihan kotoa käsin. Vai onko se sosiaalisuutta,
onko edes tarpeellista. Juuri tästä Pia sanoo, että aika on tämä. Käykö niin, että kun on paljon virtuaalisessa kontaktissa ihmisiin, ei enää uskalla ottaa edes puhelua kenellekään. Voi sentään.
Kyllä minä lähteä haluan edelleen ainakin lastenlasten
juttuihin, kirkkoon ja kiinnostaviin kulttuuritapahtumiin. Menen mihin vain, missä on jokin itseä kiinnostava funktio. Yleisönä olisin vaikka joka päivä lähes missä tahansa tilaisuudessa paitsi viinijuhlille en
viitsi lähteä seisoskelemaan. Se on tällaisen lyhyen ihmisen hankala kökkiä
väkijoukossa, kun ei näe mitään. Siks toisekseen onko mieltä mennä viinijuhlille
ryystämään olutta kertakäyttötuopeista. Olen kerran ollut, enkä muista,
juotiinko siellä viinikin kertakäyttömukeista., kun en juo viiniä (närästää).
Muutenkin olen sillä tavalla vanhanaikainen, että juhlan on oltava juhla
kattauksineen kaikkineen. En kokenut tapahtumassa mitään juhlaa.
Pia tuossa
kirjeenvaihdossa avaa, että kotona oleminen, mökittyminen saa olla yhtä arvokas
vaihtoehto kuin jatkuva ravaaminen. Helpottava havainto. Sitä paitsi kirjallisuuden
ystävä on aina jossakin muualla kuin fyysinen habitus. Loppujen lopuksi paikka
ei ratkaise elämänlaatua. Se ratkaisee, öllötätkö vai elätkö.
Tuossa ihan alussa kuvasit teitä "maattomiksi".
VastaaPoistaMinulla tapana ajatella ja sanoa, että jäin isättömäksi ja maattomaksi, koska minun isäni kuoli turvatessaan teille muille maata ja molemmat vanhemmat.
Katkeruutta? On ja tiedän sen ja hyväksyn sen itselleni. Jotain minullakin on saatava olla tuon asian suhteen.