Kotiseutumatkailua

  

Taiteilija Kaarina Kaikkonen ripustaa paitoja Iisalmen Raatihuoneen ulkoseinälle.

Päivä alkoi Iisalmesta, Kuutolankadulta, samalta, missä isä pikkupoikana juoksenteli, kasvoi, lähti sotaan ja maailmalle.  Vanhat talot on purettu ja uutta rakennettu, niin pitääkin. Tänä päivänä Miettis-Kalevin nuorin tytär vilkuttelee parvekkeelta samaisella kadulla.

Anneli, Jarmo ja Ossi.

 Matka jatkui Valkosen Pian ja Marian kanssa Sukevan tsasounan praasniekkaan. Sukeva on minulle hengellisen elämän alkukoti. Kun pikkutyttö viedään korvesta kirkkoon niin kyllä siinä aistit aukeaa. Jo junamatka Pyöreen pysäkilta suureen maailmaan, Sukevalle, oli elämys, saatikka sitten  lasimosaiikki kirkon katonrajassa ja rytmikäs körttilaulanta. Tästä kirkosta vieraannuin. Kun kyllästyin olemaan pakana, aloin pyöri toisen kansakirkon liepeillä ja pyörin edelleen.

Piispallista juhlavuutta. Metropoliitta Panteleimon, naapurin poika Vieremältä.

Maria ja Pia 

Takaisin Iisalmeen ja Raatihuoneelle. Siellä syötiin.
Tässä salissa ukkini Taavetti Miettinen istui tuoreen kaupungin kaupunginhallituksessa nuorsuomalaisten edustajana. Samaan aikaan toinen ukkini Antti Ruotsalainen  elätti suurta perhettään Ryönän sahan Ukonniemen torpassa Kiuruvedellä.  Molemmat ukit tunnettiin monipuolisina ja kekseliäinä, liikkuvina miehinä. Taavetti käväisi Amerikassa ja Anttikin oli sinne matkalla, mutta päättikin hoidella jonkin aikaa  Jokelan kartanossa rengin vakanssia ja palasi sitten takaisin Kiuruvedelle. Olisi tässä siis hyvät (tai pahat) prosentuaaliset mahdollisuudet olla jenkkityttö. Loppujen lopuksi synnyin Iisalmen Makkaralahdella.Yeah.

Iisalmen raatihuone sisältä....

Raatihuoneen ulkokuori sai tänään paitapeiton, kun taitelija Kaarina Kaikkonen toi kotikaupunkiinsa oman tavaramerkkinsä,  liehuvat paidat. Tässä taiteilijan  muita töitä http://kaarinakaikkonen.com/

... ja ulkoa. 

On juuria Iisalmessa, Sukevalla ja Kiuruvedellä, mutta syvimmällä ne ovat Lapinlahden mullassa. Joku tyyppi lähti 1700-luvulla Vehmersalmelta, Miettisten kantakylästä kohti pohjoista ja pysähtyi Lapinlahden Alapitkän Naarvanlahteen... mutta tämä on jo toinen tarina.

Lapinlahden taidemuseo

Kirsi Neuvonen: Karhuntalja 2015

Täällä tein omavaltaisia taidetulkintoja, mutta onneksi mukana oli hoksaavainen nuori, joka ymmärsi paremmin taiteilijan tarkoituksen. Toisin sanoen huomasi kokonaisen patsaan, joka oli mennä minulta kokonaan  ohi.

Maria oli muuten vähällä saada taulun seinälleen, mutta Pia  huomasi vähän ennen maksuhetkeä, että hinta tarkoittikin pelkkiä kehyksiä. Taulu on kyllä kaunis korttinakin.

Automatkan aikana järjesteltiin taistolaiset, revarit, kolmaslinjalaiset, kirveslinjalaiset, mikkihiirikerholaiset, SKP, vihreät, jopa demarit ja ay-liike paikoilleen. Käytiin jotkut vaalit uudelleen ja perustettiin Vasemmistoliitto. Taisi  siinä papitkin joutua ruotuun ja itseasiassa koko maailmankaikkeus.

Alkukesää

On laitettu kesäkukat, suunniteltu uutta kesäterassia, ihailtu rakentajien kätten jälkiä, ongittu kukkokaloja, jopa siivottu.

Huomenna pitää viedä kaksi suurta kassillista kirjallisuustieteellisiä julkaisuja kirjastoihin. Kun sain Rimmon-Kenonit ym.  kasseihin, tuli kyllä helpottunut olo, vaikka niitä kaikkia olin himoinnut omaksi. Paremmassa tallessa ne siellä kirjastossa ovat. Opiskelu on riemullista, mutta erityisesti irtautuminen siitä suorastaan nostaa pilviin. 

Siivosin Pömpelin ja karsin ainakin 30 turhaa kirjaa kierrätyspisteeseen. Toivottavasti ei mene aarteita ja toivottavasti joku löytää noista itselleen aarteen. Itse otin kierrätyshyllystä pari viikkoa sitten Juhani Ahon kootut. Olihan ne otettava, kun Jussi A on vähän niin kuin oman kylän poikia sieltä Iisalmi-Vieremä-akselilta siis ja asuupa muuan Valkosen perhe Juhani Ahontiellä Lapinlahdella. Kyllä Aho-opukset on hyllyssä oltava.

Yksi seinällinen kirjoja pitää riittää minulle. Tämä on tilakysymys. Sitä paitsi pienessä kirjastossa kirjat ovat intiimisti lähellä, sallivat hypistelyn. Niitä voi loitontaa ja lähentää oman mielialan mukaan. 

Tällä kertaa otin venäläiset klassikot omaan riviin, kun rakastuin talvella Raskolnikoviin. Haluan sellaista lisää ja venäläisiä ehkä tullaan käsittelemään perusteilla olevan Salonkilevottomien istunnoissa joskus.

Salonkilevottomista lisää myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa sen verran pitää raottaa, että kyseessä on ryhmä, joka ei tule ikinä hakemaan mitään avustuksia eikä apurahoja, ei häiritse Patentti- ja rekisterihallitusta ilmoituksilla, ei kumartele sinne eikä tänne. Ei haali tukka putkella mainetta eikä kunniaa, ei edes jäseniä ja kuolla kupsahtaa, kun on täyttänyt paikkansa maailmankaikkeudessa.

Siirsin kirjallisuusterapia- ja elämänkaarikirjat kesäksi vähän syrjään, lomalle. Runokirjat ja Pulkkiset ovat silmien tasolla, uskonnolliset vähän takavasemmalla, kuitenkin käden ulottuvilla. Novellit ja muutama dekkari ovat myös otettavissa. Katon rajassa on luettuja ja lukemattomia arvokirjoja, joita en ehkä tarvitse, mutta poiskaan ei voi heittää. Sieltä minulle hymyilee Tupakoiva kala ja Ruusun nimi, että joskohan joskus päästäisiin lähempään tuttavuuteen. Kenties.   Finlandia-voittajat pönöttävät ihan omassa lokerossaan.

Lasten kirjat ovat matalalla tietenkin. Osa niistä jo repaleisia, monen sukupolven kuluttamia. Rakkaimpia. ”Meidän kylässämme asuu Aino…”

Näin tänään, vaikka ei ole poissuljettu sekään ajatus, että joskus vuoraan koko kodin kirjoilla. Siihen loppuisi haaveilu ruusutapeteista.

Tässä merkinnässä on vielä mainittava, että viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 10 vuotta sielunkumppanin löytymisestä. Eipä olisi silloin uskonut, että tässä vielä taaperretaan samoja teitä.

Kaikesta tästä iloiten menen huomenna kotitsasounaan kuulemaan Akatistosta luomakunnalle. Teille muillekin toivottelen jokaiselle oman mieltymyksen mukaista, parasta kesää! 

Leppävirran tsasouna

Talo metsän laidassa

Talo metsän laidassa

on Arto Mellerin (1956-2005) novelli kokoelmasta  Rubiinisilmäinen pääkallosormus, 1985

Novellin tapahtumat sijoittuvat 60- luvun Pohjanmaalle, Tulivuorijärven rannalle, epäilemättä Lappajärvelle, kirjailija Mellerin kotikylään.

Autioituvan maaseudun ilme on käsin kosketeltava. Saunan piisin tiilet murenevat, tervapahvikatto jäkälöityy, hylätyn navetan seinänvierus puskee nokkosta, tuulimyllyn siivet repsottavat, urheilukenttä heinittyy, tien erottaa pellosta vain nopeusrajoituskyltit.

Novellin alussa päähenkilö Alvi istuu saunan seinustalla ja levittelee kiveksiään kylmälle kivelle.

Alvi on palannut kotimökkiin metsän laitaan äitinsä luo Pietarsaaren Shcaumanin tehtaalta, jossa työ hänen omin sanoin ”ei ollut valkoisen miehen hommaa”.

 Kukaan ei kotikylällä tarvitse Alvia. Ainoa seura on kylän juopporinki, vertaiset.

Äiti pitää pojasta huolta alkunaisen lähes geenimäisellä intensiteetillä. Hän etsii poikansa hampaita ojan penkoilta ja kun kyllästyy pojan putkareissuihin, hakee tämän kylän juopporemmistä ”Tästä lähin minä teen sinun kiljusi”.

 Alvi pohtii päivät pitkät nuoren miehen viriilillä hartaudella jonkun  evijärveläisen kaverin sanomisen ristiriitaa ”En oo ikipäivänä vittuun kahtonut enkä toista kertaa kato”. Äiti ymmärtää mistä on puute ja laittaa Ilkkaan ilmoituksen ”Haetaan harjoittelijaa maatilalle”.

Ilmoitukseen vastaa emäntäkoululainen neiti Saima Nokela.  Parin yön jälkeen Saima pakenee ”noitaämmää ja sen kolkolla tavalla komeaa poikaa” niin että kylän verhot heiluvat. Tarina ei kerro, mitä mökissä tapahtui.

Äiti ei lannistu, vaan lähettää Alvin lavatansseihin, tekee vielä valmiiksi listan kysymyksistä siltä varalta, että jos Alvi sattuu pääsemään saatille. Pääseekin ja kun äidin kysymykset loppuvat, Alvi kysyy: Miten olis, ostatko linkkuveihen?  

Mökin elämä menee aina vaan alaspäin. Joki vie täkit pyykkireissulla, Alvin hampaat katoavat lopullisesti, viljaan tulee torajyvä ja repii Alvin suoliston, mustalaiset siisteinä ihmisinä kiertävät haisevan mökin kaukaa. Kehitys pysähtyy mökkiin kuin koko syrjäiseen maaseutuun. ” lude huokaa ummehtuneissa huoneissa ja viili piimii pöydällä. Ja taas tulee kevät ja kesä, syksy ja talvi.”

 Arto Melleriä ei pidetä tietoisesti kantaaottavana henkilönä. Hänet tunnetaan pikemminkin boheemina kirjailijana, jonka tuotannossa näkyy rock-mystiikka, estottomat kielikuvat ja huumekokemukset.  

Tämä novelli nivoutuu kuitenkin vahvasti vallitsevaan yhteiskuntaan. Kun globalisaatio maailmalla vahvistui, meillekin alettiin tuoda Keski-Euroopasta halpaa viljaa ja lihaa. Siinä jää toiseksi kitukasvuiset pohjoiset pellot. Maa ei enää elättänyt, rakennukset kaatuivat, pakettipellot pöhettyivät. Vain ne selvisivät, joilla oli riittävästi maata ja mahdollisuus haalia ne pakettipellotkin tuotantoon.

 Kaikki eivät löytäneet paikkaansa tässä murroksessa.  Siellä tönöttävät alvit suljettujen kauppojen laitureilla kuin ainakin aikansa näköispatsaat. 

Tulevaisuuden toivoa tarinassa edustaa Saima Nokela.

Hän piipahtaa mökissä, kun erehtyy luulemaan lehti-ilmoituksen harjoittelijan paikkaa todelliseksi. Saima lähtee saman tien, kun huomaa, että hänet on huiputettu sinne peräkammaripojan morsiameksi. Aikoinaan äiti jäi mökkiin kurjiin oloihin, mutta Saimalla on todellisuudentajua ja omanarvontuntoa. Hän on tuulahdus ulkomaailmaa, sieltä tulee ja sinne menee. Hän tiedostaa asemansa ja päättää itse asioistaan.

On poliittisten päättäjien tehtävä muuttaa oloja, taiteen tehtävä on osoittaa epäkohdat. Arto Melleri tekee sen osaltaan tämän novellin kautta.

Baudelaire ja Vexi Salmi

Hurmioituneena vieläkin viikonlopun kirjallisuussessiosta ylöskirjaan muutaman siitä palasen. Aiheena oli kirjallisuusanalyysi. Mietimme mm. kuinka paljon kirjailijat ammentavat toistensa teksteistä?

Antiikin kirjallisuus on tietenkin ehtymätön lähde, eikä kirjailija ole mitään, jos ei jostakin myytistä jotain ammenna. Minäkin yritin kirjani rakennusvaiheessa istuttaa tarinaan Ainoa, Väinämöistä ja Joukahaista. Hahmot lähtivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja vain Ainoon jäi joitakin yhtymäkohtia Kalevalan Ainosta.  Eihän ne toki saakaan sitoa liikaa.

Kun veivasimme Pentti Saarikosken runoa Vorwärts, löysimme siitä pasifistisen sanoman ja selkeän yhtymäkohdan Väinö Linnan Tuntemattomaan. Vai oliko se  huikea opettajamme Panu Hämeenaho, joka tämän meille avasi.

Pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä,
jos kävisikin kalpaten sotatiellä

ja takaisin jumalille siirtyisi korkein valta.
Niin he ryömisivät esiin ajan kengän alta,

istuisivat kiville ja antaisivat kypärän kiertää.

No niin. Siinäpä  aika velikullat istuvat kivellä ja juoma kiertää. Aseet ja kypärät pääsevät parempiin tarkoituksiin. Takana on aseveljeys natsien kanssa ja marssinjytke on laannut. Ihmisyys, jota tässä jumaluudeksi kuvataan, on ottanut jälleen vallan.

Kekseliäimmän vertauksen intertekstuaalisuudesta kehitti Pia, jonka blogista nappaan tähän kohdan, kun Pian blogialusta ei oikein salli linkitystä vanhoihin teksteihin.

Näin siis vertautuu ranskalainen 1800- luvun runoilija Baudelaire  ja suomalainen 2000-luvun sanoittaja Vexii Salmi.

Tässä suora lainaus Pialta:

Solistiyhtye Suomen biisi Mahtava peräsin ja pulleat purjeet on kuin mukaelma Baudelairin dekadentista runokokoelmasta Pahan kukat. Pahan kukatkin on täynnä viiniä ja huumeita, seksiä ja houreita. Solistiyhtye Suomen säkeissäkin ollaan baaritiskillä kuin Kiteen Pahan Punikkikukka konsanaan, juodaan viiniä ja käytetään paljon rahaa huonoihin naisiin sekä muutenkin moraalittomaan elämään.

Baudelaire kirjoitti runon kreolirakastetulleen, joka ilmeisesti on ollut upea ilmestys:

Komea laiva
Tahdon kertoa sinulle, oi suloisa lumoojatar,
kaikesta mikä hehkeyttäsi koristaa.
Tahdon kuvailla sinulle kauneuttasi,
jossa lapsekkuus ja kypsyys menevät yksiin.

Leveiden hameiden halkoessa ilmaa olet kuin
komea laiva, joka lähtee satamasta
purjeet pulleina, vaappuu selälle
lempeän, uneliaan, hitaan rytmin viedessä:

Muhkean, pullean kaulasi, rehevien hartioidesi
varassa keikkuu pääsi oudon sirosti.
Tyynen levollisesti, voittoisasti
kuljet missä kuljet, majesteettien lapsi....Jne jne

Seuraavassa säkeessä Baudelaire kuvailee rakastettunsa povea sanalla jyhkeä kaappi ja hänen käsivartensa, jotka pitävät nuoria uroita pilkkanaan, haastaisivat kimaltavan boankin. HUH, miten aistivoimaista.

Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui

Mä pokkasin heti ja tanssimaan vein
Ja parhaimmat taivutukseni tein
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja minulle hän melkein antautui

Mä nopeissa heitoit ja spagaatit tein
Ja korva suussa mä hitaammat vein
Ja kalleinta viiniä listalta hain
Ja maksoin urkeilla laskuni vain

Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui

Jne

Pahan kukat

 

Sain tänään hoidettua osuuteni kirjallisuuden opintojen verkkolukupiirissä.

Pahan kukat on runokirja. Sen kirjoitti Charles Baudelaire Pariisissa 1857. Sanotaan, että kirja on modernin kirjallisuuden alkuteos.

Kirja sai heti ilmestyttyään tylyn tuomion ja sekä kirjailija että kustantaja tuomittiin oikeudessa sakkoihin julkisen moraalin ja hyvien tapojen loukkaamisesta. Kuusi runoa pantiin julkaisukieltoon. Muutaman vuoden kuluttua teos ilmestyi siistittynä.

Koko Eurooppa eli 1800- luvulla vahvaa yhteiskunnallista murrosta. Valtarakennelmien muutosten lisäksi liikehdintää tapahtui kaikessa ajattelussa. Karl Marx julkaisi Pääoman. Friedrich Nietzsche kyseenalaisti teoksillaan ja ajattelullaan länsimaisen filosofian tradition. Sigmund Freud julkaisi unen logiikkaa ja unien syntyä tarkastelevan tutkimuksen Unien tulkinta. 

Myös taide alkoi heijastaa muuttavaa maailmaa. Oli kokeilevaa teatteria. Tanssi ja pantomiimi tuotiin näyttämölle. Runo vapautettiin realistisesta todellisuuden kuvauksesta ja ulkokohtaisuudesta, ilmaisussa alettiin käyttää symboleja.

Pahan kukat avantgardistinen teos. Se tuo runouteen uusia ilmaisemismuotoja, kyseenalaistaa perinteiset muodot. Tavoitteenakaan ei ole miellyttää suurta yleisöä. Jos haetan kirjalle sanomaa, se on se, että jos kauneus saadaan nousemaan esiin jokapäiväisestä, saa arki uuden arvon ja merkityksellisyyden.

Rumuuden estetiikka on koko kirjan kantava voima. Se näkyy parhaiten runossa 

Raato (katkelma)

Muistako, rakkaani, mitä kerran kävelyllä näimme?

Oli ihana kesäaamu, kun polunmutkassa

soravuoteella rietas raato

koivet ilmassa retkotti kuin himokas nainen.

Se höyrysi, huokui saastaa,

julkeasti, kylmästi levitti

kupunsa huuruavat sisukset silmiemme eteen. 

Aurinko porotti mätänevään haaskaan

kai paistaakseen sen kuin

pihvin – että Uljas luonto

saisi runsaana takaisin sen

minkä kerran sitoi yhteen.

taivas katseli mahtavaa ruhonretaletta

kuin puhkeavaa kukkaa. 

Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä tuikit   

silmissäni, aurinkona

valaiset luontoni, oi

enkelini, tärkeimpäni

samanlaista lokaa, samanlaista

kuvottavaa saastaa - aivan

samanlaista tulee sinustakin, oi

kauneuden valtiatar, kun

sakramentit saatuasi

menet ruohon ja rehevien kukkien alle

luutarhan multiin

mätänemään.  

kaunottareni, kerro sille madolle,

joka sinua suudelmin syö,

että yhä on minulla tallessa

jokainen multiin menneen

rakastettuni muoto, olemus, ylimaallinen! 

Kun katsot runoa kokonaisuutena, näet sen estetiikan, mikä rumuuteen voi sisältyä. Ja ajatelkaa, miten lohduttavaa. Madot syövät meidät suudelmin, kun menemme maan multiin, luutarhaan.

Sielu ei nuku

Tarttui käteen Varkauden Portista Kaija Juurikkalan kirja  Sielu ei nuku.

Kaija Juurikkala on opettaja, elokuvaohjaaja ja kuvataiteilija, myös kirjailija, joka pitää miehensä Juho Juurikkalan kanssa nuorten perhekotia Mäntyharjulla. Sijoituslasten pitäminen on arvokasta työtä, myös rahallinen korvaus on sen mukainen. Antaa mahdollisuuden sielujen piirusteluun.  Taitavat tosin lopetella tätä tointa.
Tällä hetkellä Kaija  järjestää erilaisia sielunmaalaamiskursseja.  

Kirjasta selviää, että Kaija on jossain elämän vaiheessa myös punalippua heilutellut. Vapaa-ajattelijoiden hallituksessa tapasin älyköitä, mutta silti se oli minulle blondin maailma, yksioikoinen peitto, jonka alle saattoi tunkea turhat epäilyt. Se, mitä ei voi todistaa, ei ole. Hieno, kollektiivinen ja yleisesti hyväksytty valhe. 

Kirja oli luettava yhdeltä istumalta. Helpotuksen huokaus, pystyin lukemaan tauotta kokonaisen kirjan toisin kuin jotain Odysseusta. Kirjallisuuden opinnot eivät siis ole kokonaan tukehduttaneet lukemisen taitoa.  

Kaijan kirja lähtee loistavasti liikkeelle. Kieli on kaunokirjallisesti runollista ja miellyttävää tekstiä. Ei mitään kompurointia eikä toistoja. Asiat ilmaistaan omaperäisesti ja yllätyksellisesti. Löytyy monen monta samaistumiskohdetta ja erilaista viisautta. Kirja ei ole mitenkään opettajamainen, vaikka sijaitseekin elämäntaito-osastolla kirjakaupoissa.  Pidän varsinkin kirjan alkuosaa enemmän elämäntarinana, kehityskertomuksena kuin minään oppaana.

Koteloitunut unelma virkosi vaivihkaa, huutavanvihreät versot nousivat salaa tuulen leuhoteltavaksi. Unelmat ovat juuri sellaisia olemukseltaan. Itsepäisiä kuin vanhan puutarhan huomaamattomaksi jätetyt perennat, jotka eräänä päivä tunkeutuvat näkyviin ja puhkeavat kukintoon pihan uusilta omistajilta lupaa kysymättä. 

Siinä vaiheessa lähdin Kaijan kanssa eri teille, kun alettiin hieroa chakroja. Uskon, että nämä chakrat ovat monille totta. En vähättele niitä. Itseä ne ei ole kuitenkaan koskaan kiinnostaneet. Muutenkin kirja alkoi muuttua loppua kohti huuhaaksi. En sano tätäkään vähätellen.

En siis moiti, mutta otan taka-askeleen. Niin kuin en ota viihdekanavia, koska yle-veron tuottamat ohjelmat riittävät. En maksa myöskään sielun kuvista, koska kirkollisvero riittää tätä lajia. Pitää riittää.

Jokin mysteerio tähän asiaan kuitenkin liittyy. Kun kerroin ystävälleni Pialle kirjasta, hän vastasi:

 Nyt kun ostin sen irtipäästämättömän Piispanpolku kympin, Sieluni ei nuku vilahti taas silmänurkassa ja AJATTELIN SINUA. Että sulle hankin kaksoiskappaleen ja vienosti pyydän mukaan Kaija Juurikkala -matkalle. Mehän Marian kanssa matkustettiin torvet soiden Puumalaan, kun Kaija Juurikkala maalasi kahvila Soropissa niitä pirun sielun kuviaan. Oltais menty kattomaan, mitä siellä tapahtuu, mutta kaikki jumalat ja jumalattomat olivat sitä session seuraamista, Mariaa ja mua vastaan. Ei onnistunut ja Kaija Juurikkala sai maalata sielun kuvansa ilman meitä. Otin kuitenkin pari valokuvaa Kaija Juurikkalan autosta......

(luvallinen lainaus)

... ja voin vannoa, että ikinä ei olla puhuttu kirjasta...

Joulun juoksuja ja tuoksuja

Erehdyin tilaamaan Adlibriksen kautta lahjakirjoja. Nyt ne kirjat tulevat kappaleittain Leppävirran postiin. Meiltä kun meni posti kyläkaupan myötä niin joudutaan ravaamaan nyt 15 km päässä postiasioilla. Saakeli!

Kyllä joka kylällä pitäisi olla POSTI, sellainen oranssi valtion ylläpitämä konttori, jossa tuoksuu liimalle ja jossa asiantuntija-virkailija palvelee. Nyt postit ovat mikä missäkin kaupan tai kioskin nurkassa. Hikiset myyjät juoksevat kassan ja postin tiskin väliä. Ei hyvä kenellekään! 

On pakko tunnustaa sellainen porvarillinen hapatus, että tässä kattilakunnassa – jossa itseasiassa on kummallakin omat kattilat – ollaan viimeisen päälle jouluhärpäkeherkkuihmisiä. Pitää ollla kuuset ja kynttilät, lootat ja tortut. Ei mitään uusia kokeiluja vaan vipovarman perinteinen joulupaketti.

Olisin mennyt tänä aamuna Leppävirran tsasounaan liturgiaan, mutta ei tällä kantapäällä seisoskella kirkossa. Joo, joo, istua saa, mutta kun ei ilkee. Mieluummin seison koko palveluksen ajan kuin pompin edestakaisin. Iski nimittäin kantapäähän  fasisti eli faskiitti, luupiikki kansankielellä. Asioilla on puolensa. Nyt ei pääse tuonne liukastelmaan eikä lonkkaansa murtamaan.Olisihan se lonkkamurtuma paljon pahempi juttu kuin faskiitti kantapäässä.

Kohta lähden kirjastoon.

Helttunen, A. & Uusi-Hallila, T. (toim.) 1999: Avainnovelleja 1900-luvulta. Helsinki: WSOY.

Helttunen, A. & Uusi-Hallila, T. (toim.) 2001: Laatunovelleja. Helsinki: WSOY.

Malmio, A. & Murto, M. (toim.) 2005: Myös näin voi elää: eurooppalaisia nykynovelleja. Helsinki: WSOY.

Virtanen, A. (toim.) 2001: Mitä ukkonen todella sanoi: amerikkalaisia nykynovelleja. Helsinki: WSOY.

Noista pitäisi valita yksi novelli, joka sitten tulisi analysoida kahden eri kirjallisuustutkimuksen silmin. Ajattelin käyttää psykoanalyyttista ja feminististä tutkimusta. Mielenkiintoista, eikä tule aika pitkäksi pyhinä.  

Pitää myös jatkaa oikolukua. Kirjan sisältöön en puutu, mutta taitto on typografisesti aika tunkkainen. Jos kirjan aihe ei ole viihteellinen niin kyllä edes tekstin  on oltava lukijaystävällinen.

Loppuviikosta sitten tulee serkku-Asta meille. Ajateltiin mennä valokuvanäyttelyyn uuden vuoden aattona. On nimittäin Hinkulan Seppo ottanut kylämme miehistä kuvia ja ne ovat esillä kylän pubilla. Illalla sitten valetaan tinoja ja kuunnellaan radiosta Hymyilevä Apollo.

Toivotan kaikille toiveiden täyttymistä sekä kestävyyttä ottaa vastaan mahdolliset vastoinkäymiset.

Erityisesti toivon Leppävirran päättäjille ja viranhaltioille viisautta varmistaa kuntalaisten harrastusmahdollisuudet.  Jokainen virkattu liina, tanssittu askel ja kirjoitettu runo on kulttuuriteko! Tässä viittaan kunnan päätökseen irtisanoa yhteistyö Soisalo-opiston kanssa ennen kuin oli mitään näkymää uudesta kansalaisopistotoiminnasta.