Kulttuurimaanantai

Tänä aamuna tuli Partasen Seija tulostamaan ja skannaamaan juttujaan - sillä seurauksella, että koko päivä meni ihan muissa puuhasteluissa kuin oli tarkoitus. Seija on sellainen kulttuurihenkilö ominaisuuksiltaan, että sen kanssa kun alkaa ideat virrata, siitä ei loppua tule.

Matti Pulkkisen muistoseuran sihteerin Pian www.piavalkonen.fi kanssa värväsimme Seijan suunnittelemaan ja ideoimaan seuran kirjastokiertuetta.
Meillähän on tarkoitus viedä kirjallisuuden ilosanomaa Itä-Suomen syrjäisimpiinkin kolkkiin, niille maille ja mannuille, jonkalaisista kylistä olemme ainakin Matti ja minä saaneet eväät.

Matti Pulkkisen muistoseura perustettiin Kajaanin Runoviikoilla heinäkuussa 2015 Kuvassa Matti Pulkkinen.

Luin Kun pesäpuu itki- romaanin joskus 1970-luvun lopulla ja taisin todellakin itkeä. Kirjan tapahtumat ovat niin tuttuja, ja kieli verevää itäsuomalaista, että tosiaan oli kuin kotiinsa olisi tullut. Matka Pietarsaaresta Savonlinnaan olikin yllättävän pitkä.

Pulkkisen kirjan kautta tajusin, mitä olin kaivannut maailmalla eniten, omaa kieltä, omaa murrealuetta, sitä, että ymmärtää aidantolppaakin puolesta sanasta. (voi voi savolaista tyttörukkaa ruotsinkielisellä pohjanmaalla). Ei Matti savoksi kirjoita eikä karjalaksi, mutta siellä se on rivien välissä kaikki oma ja tuttua kuin lapsivedessä kelluminen syvimmissä unissa.

Matin muukin tuotanto on lukemisen arvoista. Ehdotus rakkausromaaniksi- teos poiki Pian päässä sellaisen idean, että järjestetään Lapinlahden Aikataikassa 2016 Ehdotus rakkausromaaneiksi-seminaari.
Siellä tutkaillaan rakkausromaaneja puolelta jos toiselta. Mahtava väläys Pialta, jonka ajatus juoksee yleensäkin niin, ettei ehdi kissaa sanoa.

Kyllä nämä seijat ja piat sitten rikastuttavat elämää!

Että semmoinen kulttuuritalo

Kirkonkylämme korkeimmalla ja näkyvimmällä paikalla loistaa Liikunta- ja hyvinvointikeskus Vesileppiksen mainosvalot. Et pääse ohi huomaamatta niitä. Täällä saat uida, majoittua, syödä ja hiihtää kesälläkin. Hyvä työllistäjä ja virkistäjä toki on tämä keidas.
Uusin hienous alueella on Vesileppis Areena. Sen rakennutti kunnan omistama Leppävirran Monitoimitalo Oy. Areenan toiminnasta vastaa Leppävirta Areena Oy, jossa kunta on yhtenä osakkaana.
Muistan, miten aikoinaan ”kyseltiin” kuntalaisilta toiveita monitoimitalon suhteen. Piti tietysti kysyä, kun kerran kunta talon rakensi. Silloin jo kalvoi pieni epäily, että mitähän se monitoimisuus tässä tapauksessa mahtaa tarkoittaa, kenties kaiken kulttuurin huomioimista.
Oli tilaisuus joku aika tutustua taloon kunnolla ja onhan siellä. On juoksurataa, ryhmäliikuntatilaa, kuntosalia, keilahallia, pituushyppypaikkaa ja myös 500 katsomopaikan areena. Kyllä mahtuu pelaamaan ja pompottelemaan ja se toki on upea juttu.
Mutta palataanpa vielä siihen monitoimisuuteen.
Kun yritimme kokoustaa talossa, kokoustilaksi järjestyi liukuoven avulla tila, jossa piti huutaa kilpaa jumppaohjaajan kanssa. Kun ei se liukuovi oikein toiminut äänen eristeenä. Esiteltiin myös näyttelytila. Joopa. Yhden sisääntuloaulan seinät oli se ”galleria”. Ei yhtään ehjää seinää, ei rauhaa tutkia teoksia. Noloa! Hei pyydän, älkää houkutelko sinne enää yhtään taiteilijaa, jos ei ole parempaa tarjota.
Siis ei ole näyttelytiloja taiteilijoille puhumattakaan työhuoneista, ei kokoustiloja järjestöille, ei tanssin harrastajille peilisalia, ei teatterin harrastajille tilaa lavasteille. Ei mitään, mikä ei tuo rahaa.

Taidetta voi tietysti harrastaa ulkonakin.

Hyytävä matka

Päädyin pari vuotta sitten luotsaamaan kauan sitten perustamaani yksityistä hoitokotia tässä tapauksessa julkishallinnon hellään syleilyyn. Oletan, että sama tilanne olisi ollut, jos vastaanottajana olisi ollut Attendo tai muu jättijärjestelmä.
En mitenkään osannut kuvitella, miten kankeaan ja monimutkaiseen järjestelmään jouduin pienen hoitokotiparan uittamaan.
Opettelin henkilöstöhallinnon monimutkaisen järjestelmän, ruokien, vaippojen ja sähkölamppujen tilausjärjestelmän. Ujutin asukkaat kankeaan potilastietojärjestelmään, jossa ei ollut kirjaamistilaa ”jaksoi avata silmät ja hymyili”-toiminnolle. Luulin olleeni yrittäjänä taloudellinen, mutta että ei saanut tilata edes vuodesuojia!
Kerronpa, miten monta asiaa pitää olla valmiina ennen kuin voi tilata laastaria hoivakotiin. Ensinnäkin on kilpailutettu halvimmat laastarit, on rakennettu monimutkainen valtakunnallinen tietoverkko mahdollistamaan tilauksen, on rakennettu suuret tilat valtaville laastarivarastoille ja hankittu autot niiden kuljettamiseen. Tarjouksen käsittelyyn on kulunut työtunteja ja kokouspalkkioita, atk- henkilö joutuu koko ajan opastamaan hoitajia tilausjärjestelmään, autonkuljettaja seilaa paikasta toiseen ja tiputtelee laastareita pitkin maakuntaa.
Minä kun yrittäjänä vaan hyppäsin auton rattiin, ajoin lähimpään kauppaan ja ostin laastarin, juuri oikean näköisen ja kokoisen ja juuri sen verran kuin tarvittiin. Ehkä se paketti maksoi 50 senttiä enemmän, mutta ei jäänyt laastareita nurkkiin pyörimään. Kun ei tuollainen pieni yksikkö saa kulumaan sataa (usein minimitilausmäärä) laastaria vuodessa eikä kahdessakaan.
Systeemin kehittämisellä on tietenkin haettu säästöjä, mutta kauankohan vie aikaa, ennen kuin se hankkii itsensä takaisin. Tämän laskemiseen taas tarvitaan suunnittelija. Entäpä jos hän päätyykin sellaiseen tulokseen, että pieni on sittenkin paitsi kaunista, myös tehokasta.
Sain tämän pestin myötä monta uutta työtoveria. Joillekin paras työpäivä oli ohi mennyt työpäivä, joillekin mikään työvuorolista ei ollut hyvä, joillekin olisi pitänyt maksaa likaisen työn lisä vanhuksen vessareissusta, joillekin päivän tähtihetki oli huomata työkaverin pieni moka. Oli niitä, joille riitti, että täytti byrokratian kirjaimen moitteettomasti. Mitä väliä hoidon laadulla ja sen kehittämisellä.
Oli myös työtovereita, joille vanhukset olivat ihmisiä. He kärsivät, kun eivät voineet toteuttaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Oli ihania luonteita ja itse piruja samassa sopassa.
Pahinta oli työn ilon puuttuminen.
Tämä kaikki oli kuulemma ihan tavallista, joka tarkoitti sitä, että kestä vaan. En minä kestänyt.

Äiti 89 v. asui kotona lähes viimeiseen asti. Tässä viimeinen äitienpäivä.

Saanko esitellä!

Tässä on Siru 7 kk. Hän tuli meille helmikuussa Suonenjoelta. Äitinsä puolelta on perhoskoira ja isän suku kuuluu Japanin pystykorvien rotuun. Villi on, mutta oppivainen ja rakas perheenjäsen. Nana 9v. on ottanut pikkusiskon hyvin vastaan, totta kai!

Elon puolella

Lopetin tämän blogin kirjoittamisen kolmisen vuotta sitten ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään sanottavaa. Siis ei sellaista sanottavaa, jossa olisi ollut kuolematon ajatus, tärkeä poliittinen viesti tai jotain muuta itseäni korkeampaa hengen tuotetta.
Kun nyt kuitenkin minuun on kytketty jonkinmoinen kirjoittamisen vietti, niin avaan tämän kirjan uudelleen, mutta vähän matalammalla rimalla eli kirjoittelen kevyesti mitä mieleen juolahtaa. Saatan innostua milloin mistäkin, enkä hahmottele minkäänlaista logiikkaa näille jutuille etukäteen. Rupattelen lähinnä perheelle, ystäville ja tutuille, joilta toivon kommentteja nimenomaan tänne, en niinkään facebookkiin. Kiitos, rakkaat!

Kulttuurr´kipale

Mittee myö syyvvään ja mille myö naaretaan
Mittee pannaan piälle ja keijen kanssa laaletaan.
Lompsastaanko kättä vae hierotaanko nokkoo
vae katotaanko pitkillä uppo-ootoo ukkoo.
Aatetaanko nuapur´rukka pahan päevän ylj
vae annetaanko ihan ite löötee avon sylj.
Millalaella tiällä joka päevä eletään
sitä kansankulttuuriksi koululoissa nimetään.
Mummovaenaan piirongista lööty salasoppi
Eepä runonrutaleita sieltä kukkaa kopsi.
Lähtisköhän kielikooluun vaeko kirkkokuoroon
vae oeskohan nuo körmyniskat tulleet ruokavuoroon.
Nyt ee aata lorutella enkä tännään paesta
ukko kun on kientämättä iänestämmää naesta.

Löytäjä saa pitää (ja sotkea)?

Kun kullankaivaja saa hippusen kiiltävää Lemmenjoesta, on hän aarteensa ansainnut. Entä kun ulkomaalainen kaivosyhtiö upottaa koneensa maaperäämme, erittelee malmin, vie maasta ja jättää jälkeensä raiskatun aukion, joka kaiken lisäksi liruttaa uumenistaan raskasmetalleja vesistöihin vielä vuosikymmeniä?
Vuoteen 1994 asti lainsäädäntö rajoitti kaivostoiminnan kotimaisen teollisuuden yksinoikeudeksi, mutta nyt uusi laki sallii myös kansainvälisten yhtiöitten harjoittaa toimintaa. Muualla maailmassa malmi on valtion omaisuutta, mutta Suomessa ulkomaisia kaivoyhtiöitä ei edes veroteta, vaikka 70 % kansalaisista kannattaa kaivosveroa.
Australialainen kaivosyhtiö Altona Mining hakee lupaa aloittaa nikkelin ja kuparin louhinnan Oravikoskella. Leppävirran kunta suhtautuu toimintaan myönteisesti, koska ” leppävirtalaisilla yrityksillä saattaa olla mahdollisuuksia päästä kaivostoimintaan mukaan”. (Virve Wright Soisalon Seutu 9.8.2012). Siis edes kaivoksen työllistävästä vaikutuksesta ei ole varmaa tietoa.
Kaivostoiminnan aloittaminen tarkoittaa räjäytyksiä, raskaasta liikenteestä koituvia häiriöitä, kuten pölyä ja meluhaittoja, joista asukkaat saattavat joutua kärsimään kilometrien päässä kaivoksesta. Maisema muuttuu peruuttamattomasti, ja vesistöjen tila heikkenee entisestään. Luonnonarvojen heikkenemisen myötä harrastus- ja virkistysmahdollisuudet vähenevät ja alueen viihtyvyys heikkenee.
Kotalahden kaivostoiminta loppui 1987. Jäljelle jäi ruma jätealue, jonka metsittyminen kestää vuosikausia.Arkkuselästä löytyi vuonna 2011 nikkeliä 2700mikrogm/l. Talousvedessä sitä saa olla enintään 20 mikrogm/l. Ehkä ei pitäisi juoda Oravilahden vettä, mutta kalat siellä kuitenkin joutuvat asumaan. Ehkä ei pitäisi kalastaa.

Valkoisesta koirasta tulee uintiretken jälkeen kullan – siis nikkelinruskea ja kun joutsen laskeutuu kaivoksen jätealueen vesialtaaseen, sen alaosa muuttuu ruskeaksi.

Onko uuden kaivostoiminnan hyöty- ja haittasuhteita tarkasteltu riittävästi ja tarpeeksi kattavan tiedon valossa, kun lupia sille on puollettu? Onko esimerkiksi Talvivaarassa esiintyviä ongelmia hyödynnetty riskikartoituksessa?
Onko kaivostoiminta ylipäätään mahdollista ilman ympäristöpäästöjä ja voittojen virtaamista ulkomaille?