Opas Karamazoviin

Viikko sitten hain postista paketin, Rax Rinnekankaan kirjan Mestarin viimeinen toivomukset. En tietäisi tästä mitään, ellei Teppo Kulmala olisi tehnyt kirja-arvostelua siitä Savon Sanomiin. Rinnekangas sai Kalle Holmbergilta testamentiksi mennä Valamoon, lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset kolme kertaa ja tulla sitten hänen haudalleen, joka myös Valamossa, kertomaan tuntemuksistaan. Rax teki työtä käskettyä ja prosessista syntyi  kirja. 
Kiinnostuin heti ja syystä, että Karamazovin veljekset on kirja, jota olen säännöllisin väliajoin yrittänyt lukea loppuun. 
Rinnekangas luki kirjan kolme kertaa siten, että luki jokaisen sivun ensin hompsien, toisen kerran hitaasti ja kolmannen kerran alleviivaten. Mahtava metodi. En malttanut olla kokeilematta tätä heti Karamazoviin ja toimi. Jo ensimmäisessä luvussa oikeentui väärin luettu juttu. Olin nimittäin aina luullut, että isä Karamazovin ensimmäinen vaimo teki itsemurhan. Ei tehnyt, vaan kuoli joko nälkään tai lavantautiin Pietarissa karattuaan nuoren seminaarilaisen kanssa koheltaja-ukkoaan. Itsemurha-ajatus tuli siitä, että Dostojevski oli sijoittanut yhteen kappaleeseen jonkun nuoren naisen itsemurhan, jotenkin irralllisena, mutta kuitenkin ajankuvauksena. Siihen aikaan saattoi itsemurha olla monenkin naisen ainoa selviytymiskeino. Käsittääkseni kirjan arvo ei ole kuitenkaan itse juonessa,  vaan ihmisten välisisssä suhteissa,  Dostojevskin  ihmisyyden monikasvoisessa hyvän ja pahan kuvauksessa. Voi olla, että moni muukin  asia avautuu eri tavalla, kunhan saan oman urakkani Karamazovin kanssa loppuun ja tällä kertaa aion sen tehdä. Laskin, että paaston aikaa on viisi viikkoa ja kun 1000-sivuinen kirja jaetaan viiteen osaan niin eihän tuossa ole kummonenkaan urakka jaettuna näin 200 sivua/viikko. Kirja on tehnyt kautta aikojen niin suuren vaikutuksen, että onhan se viimein katsottava. Rinnekangas tekee kyllä romaanin juonta tutuksi, mutta kuvaa ennen kaikkea lukemisen  aiheuttamaa tunnetilaa. Lisäksi kirja kertoo kahden, itseasiassa kolmen taitelijan  Holmergin, Rinnekankaan ja Hannu-Pekka Björkmanin ystävyydestä, muistelee yhteisiä kävelyretkiä. Nämä miehethän pohtivat kärsimyksen anatomiaa ihan kipurajoille asti. Sen koin heidän Kärsimys-seminaarissaan Valamossa.  Rinnekangas lähtee Valamosta lähes psykoosin kaltaisessa tilassa, kuten itse sen ilmaisee. Kiinnostaa myös se, että miksi lukenut Kalle Holmberg, armoitettu taitelija ja ajattelija, nosti juuri Karamazovit omaksi ykköskirjakseen. Tästä on otettava selvää.