Yösyöppö

Äärettömän oikeaoppinen aamupala puuroineen ja marjoineen. Kutakuinkin tuhti välipala kanaleipineen. Hedelmä. Tarkasti suunniteltu lounas kasviksineen. Hedelmää, marjoja, rahkaa, kohtuullisesti leipää, kylläisyydentunnetta iltaan asti. Ei ole nälkä. Sänkyyn ja muutaman kirjasivun jälkeen, kun uni on jo siinä ovella, pujahtamaisillaan sisään, vatsassa kurnahtaa. Ei pitäisi, mutta niin vaan on noustava ja tokkuraisena keittiöön, että josko jotakin, vähintään leipäpala ja maitolasi, ne turvalliset maut lapsuudesta, unentuojiksi. Jäiköhän jäätelöä, täytyy tarkistaa. Istun sängyn laidalla ja kaavin Aino-rasian pohjaa. Mikään muu ei merkitse mitään kuin se suun limakalvoilta leviävä tunne aivoihin. Valot sammuksiin ja kylkiasento. Aamulla en ole muistavinani yön jäätelöpirskeitä. Aikuinen minä päättää, että ei sitten tänä iltana, ei tietenkään. Kuitenkin taas, siinä unen ja valveen välissä, kun tietoisuus taas heikkenee, sipsuttelee lapsiminä keittiöön. Mokomakin mukula!

Jälkikirjoitus 12.2. No tästäpä saa toivottoman kuvan. Ei tilanne ihan näin huono ole, vähän sinne päin vaan:)

Hyvää oloa?

 Ihmisellä on pyrkimys hakea olemiselleen parasta mahdollista olotilaa ja nythän on se aika vuodesta, kun tehdään monenlaista päätöstä ja suunnitelmaa. Totta kai olen tänäkin vuonna tehnyt  vankkoja fyysiseen hyvän oloon tähtääviä lupauksia, mutta jos tarkastelisi kuitenkin vaihteeksi mielenvirkeyteen vaikuttavia juttuja.
Naapurin Seijan kanssa viriteltiin jo syksyllä H.O.T.A.-klubia tänne kylälle, kun haluttiin ja halutaan virkistää itseämme ja kansakulkijoita ilman, että tarvitsee lähteä pitkin pitäjiä ajelemaan. Hyvää oloa HOTA on tuonut ainakin suunnitteluvaiheessa. On mukava istua saman henkisen Seijan kanssa ja miettiä, että mitä kaikkea klubi voisi tarjota. Jännitystä HOTAsta on saanut, kun on pelännyt, että tuleeko ketään. Onneksi aina jokunen on tullut ja klubiin onkin muodostunut pieni, mutta laadukas perussakki. Kiitos Ritva,  Marja-Liisa ja Liisa! Kiitos myös vierailijat Anna-Kaisa ja Asta! Kiitos  teille, jotka piipahditte ja teille, jotka olette olleet kiinnostuneita, mutta aikataulut eivät vielä syksyllä kohdanneet.
Kevättä kohti lähdetäänkin sitten ihan uudella ohjelmalla.
25.1. Kirjailija, Metropoliitta Panteleimon kertoo kirjojensa synnystä.
19.2. Teatteriretki Kuopioon Piina-näytelmään.
22.2. Piinan pääosan esittäjä Seppo "Jasperin isä" Pääkkönen vierailee klubilla.
28.3. Runoklubille voi tuoda mielirunonsa ja kokeillaan runon kirjoittamista.
25.4. Vietetään luovaa lauantaita yhteisökirjoittamisen merkeissä.

HOTA ei yksin riitä. Kyllä minulle on edelleen suuria hyvän olon lähteitä perheen lisäksi  kirkko ja kirjallisuus, enkä voisi katsoa itseäni peilistä, jos en välillä huolestuisi maailman menosta. Entä unelmat! Ne todella kantavat pilvisenkin päivän ja ärsyttävän lonkkakivun yli.

Rannassa odottaa kanootti ja suunnitelmissa on pyhiinvaellusmatka Armeniaan, ei kuitenkaan sillä kanootilla. On lapsenlapsen suuri juhla, "vanhaintanssit". Toinen tyttö aloittaa uuden ammatin opiskelun. Hänestä tulee Kuulo- ja aistivammaisten ohjaaja, viittomakielen tulkki siis. Yksi poika lopettaa peruskoulun ja nuorin ipana aloittaa oman hoitopolkunsa. Nämä kaikki lämmittää ja jännittää mummon mieltä. Parisuhderintamalla ei  voi toivoa muuta kuin että kaikki pysyisi ennallaan.
Kenties myös oma luovuus nousisi uuteen lentoon ja nukuksissa ollut kässäri saisi eloa ja jos ei niin So what.
 

Tuskaa ja pilvilampaita

Kun olin nuori, kaukaiset ja kotimaan uhkakuvat tuntuivat olevan aina jollain tavalla voitettavissa, ratkaisun avaimet ihan omissa pikkukätösissä. Tänään tuntuu, että suo siellä, vetelä täällä paitsi että suotkin ovat uhattuina. Silloin ei mitenkään voinut hyväksyä ajatusta, että mitä se tointaa (lue: kannattaa), kun uskoi, että kyllä tointaa, kun jaksaa vaan juosta kokouksesta toiseen, seurata uutisia ja pitää itsensä ja lähipiiri naapureita myöten tietoisena siitä, miten asiat pitäisi hoitaa. Väittely ei ole ollut milloinkaan mieleistä minulle, vaikka mielestäni minulla on aika vahva arvopohja. En osaa, en jaksa tingata. Nähtävästi kuuntelen liikaa toista tai sitten provosoidun kiehumispisteeseen. Myös torilla banderollin kanssa seisominen on minulle henkilökohtainen kauhistus. Upeita he, jotka jaksavat ja kykenevät selvittää ja kerrata, toistaa faktoja. Tästä on hyvä esimerkki maan uusi hallitus. Siitäkin minun pitää nähdä painajaisia, että mitenkä pärjäävät. Punamulta oli kova sana aikoinaan. Hyvä, että siihen on palattu. Ehkä maa sittenkin pysyy asuttuna, ehkä meiltä ei sittenkään valot sammu. On ollut oletus, että kun elämä etelässä ilmastonmuutoksen takia käy mahdottomaksi, tänne ryntää koko maailman väestö. Osmo Soininvaara heitti skenaarion toisin päin: entä jos tämä osa maapalloa jäätyy asuinkelvottomaksi ja me joudummekin lähtemään. Pitäisikö meidät ampua rajalle? Ei ole mahdollista mennä toisen pään sisään, mutta tekisipä vilkaista Jussi Halla-ahon aivopoimuihin. Koska on vaikea ajatella, että kauan politiikassa ollut tohtorismies olisi tyhmä ja tietämätön, ei voi tulla muuhun lopputulokseen, että hän on itsekeskeinen ja vallanhaluinen ihminen, joka häikäilemättömästi käyttää hyväkseen ihmisten halua kuulla yksinkertaisia ja "erilaisia" vastauksia vaikeisiin asioihin. Demokratiaan kuuluu tällaisenkin toiminnan sietäminen. Pitää kuitenkin pitää huolta, että pysytään lain kirjaimen sisällä. Pitää aina pitää mielessä 30-luvun Saksa. Suosittelen käyntiä Auschwitzissa. On sittenkin hyvä, että oikeistopopulistiset mekkalat eri puolilla maailmaa rikkovat mielenrauhaa.

Ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka uskaltavat luopua hetkeksi tiedon virrasta, nousevat rannalle kuivailemaan itseään, kuuntelemaan luontoa, katselemaan pilvilampaita. Tuskin maailman pahuus siitä katoaa, vaikka välillä minäkin keskityn pakkosaadalukea-kirjakasaan, leivon viikon kovettumassa olleen piparitaikinan, piipahdan rukoushetkeen, taidenäyttelyyn ja lastenlasten kanssa Titi-Nalle konserttiin.  

Kirjamessut 2019

Tässä raportti Helsingin kirjamessuilta, mikä oli minulle kuin paratiisimatka. Siellä oli noin 1000, laskit nollat oikein, kirjojen ja kirjailijoitten esittelypistettä. Teimme ystäväni ja serkkuni Astan kanssa kartan, jonka mukaan suunnistimme. Pysyimme kutakuinkin  suunnitelmassa sen jälkeen, kun jättiläismäinen messuhalli tuli hahmotetuksi.  Otan tässä esille vain kaksi mieleenpainuvinta kirjaesittelyä.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. Valitsin tämän esittelyn, koska olen jo kirjan lukenut,  kuunnellut  sen kuunnelmana ja on ollut suunnitelmissa ottaa se Hota-klubiin jossain vaiheessa.

 Kirja kertoo Irakista Suomeen tulleen Hussein al Taen pakolaisperheen tarinan. Perhe joutui pakenemaan henkensä edestä, kun isä kuului Saddam Husseinin vastaiseen vastarintaliikkeeseen. Kirjasta tekee erikoisen sen, että siinä katsotaan asioita lapsen silmin. Lapselle marmorikuulat, pikkukepposet, opettajan ihanuus ovat  isoja asioita. Lapsi leikkii samalla tavalla pakolaisleirillä kuin kotikadullakin, kunhan perusturva, äidin helmat ovat lähellä. Myös pakolaisleirin äitien yhteisyys on suuri suoja. Lapsi pääsee kammottavista asioista kuten isän etsimisestä vankilan ruumiskasoista sulkemalla silmänsä. Kun perhe joutuu kantamaan mitä tahansa salaisuutta, sillä on iso vaikutus lapseen, tekee vahvan erilaisuuden tunteen.  Myös nuoruuden rakastumiset, tarve samaistua toisiin, perheen ja ympäristön arvojen yhteen sovittaminen tekee yksityisestä yleisen. Hienosti Hirvonen kuljettaa päähenkilöä sitten  Suomessa pakolaisnuorukaisena, lapsena, joka joutuu toimimaan kodin ja yhteiskunnan välisenä tulkkina. Ikävä omaan maahan on kaiken kattava tunne kautta koko kirjan.

Eira Mollberg, Villahousuhäpeä. Tässä on sitten ihan rehellinen dokumenttiromaani. Kirjailija ei yritäkään kätkeä omia kokemuksiaan fiktion taakse, vaan sanoi rehellisesti, että kaikki kirjassa on totta. Nyt kirja on vasta luvussa, mutta vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Paljon on tapahtunut tälle naiselle ja kerronta on hyvin kaunokirjallista, kuvauksellista. Pieniä piikkejä lentelee sinne sun tänne. En tiennyt sellaistakaan, että elokuvaohjaaja Rauni Mollberg "testamenttasi"  tyttärelleen Eiralle ajatuksen tehdä dokumentti virolaisesta Pythistan luostarista. Eira pyysi dokumentaristi Pirjo Honkasalon tutustumisretkelle mukaan. Kaikki tiedämme, että syntyi palkittu dokumentti Mysteerio. Mollbergien roolia en tähän tiennyt. Eira Mollberg liikkuu paljon itänaapurissa Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin, näkee ortodoksisuuden kömpimisen kellareista ja paljon muuta. Ehkä tästä kirjasta lisää, kun olen lukenut.

Nyt kun tässä muistelen, että ketä muita kuulin, ei tule mieleen eli ei kovin merkittäviä kai olleet, vaikka kymmenkunta pistettä kolusin. Miina Äkkijyrkästä sen verran, että joutava pelle näihin kuvioihin. Tuskin osaa kirjoittaa, mutta olipahan rekvisiittana toimittajalle, joka on hänen elämäkertansa kasannut. Yhtään kirjaa en ostanut, lohikeittoa ja kahvia vain. Punainen myrsky minulla oli jo lainattuna ja kirjatoautolta hain tiistaina Villahousuhäpeän.
Vähän ennen Eira Mollbergin esiintymistä ko. salissa alkoi yllättävä vipinä. Tv-kameroita viriteltiin ja kravattimiehiä alkoi liikehtiä. Solmiothan eivät ole tyypillisen kirjamessuvieraan vaatetusta. Selvisi, että seuraava esittelijä oli pääministeri Antti Rinne elämäkertansa kanssa. Poistuimme, koska alkoi olla kiire junaan.
Sunnuntaina, enne messuille menoa kävimme Tapiolan jumalaisessa ortodoksikirkossa, josta pieni videonpätkä tähän loppuun näin tulevan pyhäinpäivän kunniaksi.

Palmu

Ajatellen H.O.T.A-klubia ryhdyin selvittämään, kuinka Palmu-hahmot päätyivät korkealle arvotetun kirjailija Mika Waltarin tuotantoon. Lähteenä "tutkimuksessa" käytin Mika Waltari - elämäkertaa Unio mystica, Panu Rajala, 2008.
Kirjallisissa piireissä 1920- luvulla vaikutti ja hämmensi Madame Craucher salonkeineen. Hän käytti mm. Waltaria häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen Olavi Paavolaisen koukkuunsa ja muutenkin kohteli kirjailijaa juoksupoikanaan. Tilanne oli niin hankala, että Waltari alkoi haaveilla  madamen kaasuttamisesta, mutta päätyi pehmeämpään tapaan päästä eroon tästä. Hän ikään kuin osti itsensä irti madamesta lainaamalla tälle rahaa. Murhahaaveesta syntyi kuitenkin 1938 ilmestynyt salapoliisiromaani Kuka murhasi Rouva Skroofin? Salapoliisiromaaneilla Waltari oli hoitanut unettomuuttaan, ei kuitenkaan suomalaisilla, Rajala nimeää Rva Stroofin ensimmäiseksi suomalaiseksi maininnanarvoiseksi dekkariksi. Ensimmäiseksi hän mainitsee Jalmari Finnen Veren lyhty 1928. Lajityypin kokeilu onnistui ja Waltari voitti kirjalla Pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen sarjan. Kirja herätti laajan keskustelun ajanvietteen ja taiteen välisistä eroista, tutkijat alkoivat pohtia salapoliisiromaania, olihan siihen sotkeutunut itse Mika Waltari. Kirjasta filmattiin 20 vuotta myöhemmin, 1960, elokuva Kaasua, komisario Palmu.
Seuraava teos Komisario Palmun erehdys julkaistiin 1940. Siinä Waltari ruotii yläluokan mädännäisyyttä ja degeneraatiota kuten muissakin Palmuissa. Erehdyksessä vilahtelee myös Waltarin aikalaiskirjailijoita kuten P. Mustapää ja Lauri Viljanen, eikä välttämättä positiivisessa valossa. Särkkä varasi teoksen elokuvaoikeudet heti, mutta sekin elokuva tehtiin vasta 1960-luvulla. Ohjaajaksi Särkkä valitsi Matti Kassilan. Tämä kirjoitti itse elokuvakäsikirjoituksen. Hän kevensi romaanin rappiokuvausta huumorilla ja Joel Rinteen esittämä Palmu on kirjan Palmua ärhäkämpi. Erehdys on ensimmäinen filmattu palmu.
Kaasua komisario Palmua Särkkä ei halunnut tuottaa. Kassila sai kuitenkin tuottajaksi Mauno Mäkelän ja puhui entisen näyttelijäkaartin mukaan.
Tähdet kertovat, komisario Palmu-romaani syntyi kolmessa viikossa 1962, kun Kassila tahtoi lisää tarinoita. Rajalan mukaan Waltari halusi tällä kirjalla kokeilla osaako kirjoittaa koneella. Siis oliko hän kirjoittanut tähän saakka käsin? Kirjassa näkyy ajankuvana nuorison liikehdintä, lättähatut ja Helsingin rakennusympäristön muuttuminen. Katajanokalta oli juuri purettu Waltarille tärkeä Enso talo ja tilalle nousut laatikkorakennuksia. Waltari sijoitti murhan tapahtumat tähän purettuun taloon ja näin tallensi tarkalla kuvauksellaan talon historiaan. Näinkin voi ottaa kantaa. Kirjan ihmiskuvaukset ovat myös hienoja ja tarkkoja, vaikka juonirakenne vähän tökkiikin sekä kirjassa että elokuvassa. Ei parasta Waltaria.
 Lepää rauhassa, komisario Palmun Waltari kirjoitti näytelmän muotoon. Siinäkin otetaan kantaa rakennusten suojeluun, kun vanhan talon suojelija murhataan. Kassilan kiireet ja näytelmälakko vaikutti, että siitä ei tehty elokuvaa, eikä sitä ole missään julkaistu. Siksi Rajala ei kerro näytelmästä enempää, vaikka on toki näytelmän tutkijana lukenut.
Vodkaa komisario Palmu on Matti Kassilan kirjottama. Hän sai Waltarilta luvan käyttää Palmu-hahmoja. Waltari oli elokuvan ensi-illassa, mutta ei sanonut Kassilalle mitään teoksesta. Luultavasti ei pitänyt.

Nämä käsittelyssä lauantaina 28.9. klo. 14.00 H.O.T.A-klubissa, Pub Oravikoski

HOTA-klubi

Kaikkihan tiedämme, että kirjasta on moneksi. Niistä tehdään elokuvia, teatteriesityksiä, kuunnelmia. Kirja toimii viihdyttäjänä, tiedon lähteenä, terapiavälineenä, monenlaisen inspiraation kohteena tai jää parin sivun jälkeen pöydälle lojumaan. Kirjan tekijää, kirjailijaa, voi tentata, että kuinka tällainen tuli tehtyä tai siitä voi askarrella kaikenlaista hauskaa.

 Kirjoista inspiroituneina käynnistelemme  täällä Oravikoskella, Partasen Seija ja minä, HOTA-klubia.
Hota  tarkoittaa  Hyvää Oloa Taiteen Avulla. Nimellä on yhteys kaivoskylämme historiaan. Kun kaivoksen uumenissa tuppasi tulemaan päänsärkyä niin yhtiö tarjosi mainareille Hota-pulveria vähän kuin työterveyshuoltona tuomaan  Hyvää Oloa, ainakin parempaa.  Kaikenlaista legendaa liikkuu Hotasta. Pulverin nimi tuli intiaanien pyhää kukkaa tarkoittavasta sanasta, siksi pussin kyljessä intiaani. Vielä kaivoksen loppumisen  jälkeen (1984) entiset kaivosmiehet tarjoilivat toisilleen Hota-pusseja kuin tupakkaa. Luultavasti riippuvaisuus oli enemmän sosiaalinen, koska amfetamiini oli poistettu lääkkeestä jo ajat sitten.

Klubi-illat käynnistyvät  28.9. klo. 14.00  Pub Oravikoskessa Mika Waltarilla ja Komisario Palmulla.  Katsomme elokuvan Tähdet kertovat, komisario Palmu ja juttelemme tuosta Waltarin teoksesta. Kirjan voi lukea, mutta se ei ole välttämätöntä, eikä elokuvaa tarvitse jäädä katsomaan jos pelkkä kirjan käsittely kiinnostaa.
Muut illat ovat vielä auki. Ideoidaan yhdessä niitä. Ehkä teemme teatteriretkin johonkin. Ainakin Kuopiossa menee Stephen Kingin Piina ja Varkaudessa Myrskyluodon Maija. Keväällä voisimme kutsua  jonkun kirjailija paikan päälle. Kuka kiinnostaisi?  Jospa joku lauantai tekisimme joutavista kirjoista käyttöesineitä (ks.kuva) ja kuuntelisimme samalla runoja.

Kirjasta on moneksi

Kuoharit I-III

Kustannusyhtiö ntamon arvostettu perustaja, kirjallisuusmies, kääntäjä, runoilija Leevi Lehto kuoli vast ikään. ntamon uusimmista kirjoista olen tässä blogissa käsitellyt Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan. Nyt on vuorossa Jouni Tossavaisen Kuoharit I-III. Jouni Tossavainen on tuottelias kirjailija ja runoilija, savolainen ja hyvä ihminen.
 Kirjan ensimmäinen osa on itseasiassa kirjailija Matti Pulkkisen elämäkerta. Se, jota on yritetty aikaansaada vuosia. Kirjailija sanookin kirjassaan selityksen  Pulkkisseuran turhalle työlle " Niin myös Pulkkinen kuuluu tänä päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kustannustoimittaja Kati Hitruhin mukaan niihin "jokseenkin tuntemattomiin" tekijöihin, joiden elämäkerrat "eivät kokemuksemme mukaan löydä riittävää yleisöä"." (Kuoharit I-III s 9.) Siinä se on. Vain myynti merkitsee. Kulttuuriteoille ei löydy arvostusta. Onneksi toimittaja Tossavainen tapasi Pulkkista useiden vuosien  aikana, teki  huolellisia muistiinpanoja, säilytti ne ja vielä kirjasi tähän kirjaan. Historia tulee kiittämään! Kirjasta löytyy paitsi Pulkkisen persoonaa avaavia kohtauksia myös   teosten analyysia. Täytyy tunnustaa, että Elämän herrat on nipin napin aloitettuna hyllyssä. Siihen on ehdottomasti palattava.
Toinen osa käsittelee kirjailija Eino Säisää. Minun  on täytynyt olla jo pois kotoa, kun Säisän Kukkivat roudan maat kirjasarja alkoi ilmestyä. Ensimmäinen muistikuva on se, miten isä naurattelee kirjaa lukiessaan. Yläsavolaisena hän tunnisti kirjasta monia tuttuja hahmoja. Isän innostus varmaan tarttui, kun muistan lukeneeni Säisäni, luultavasti koti-ikävään Pohjanmaalla. Kukkivat   kuvaa yläsavolalaista sielunmaisemaa ja elämäntapaa sotien jälkeen. Pääsin lukemalla takaisin lapsuuteen. Näin sen nyt tulkitsen ja vasta nyt ymmärrän kirjojen merkityksen itselleni. Saattaa olla, että olisin unohtanut koko Säisän ilman Kuohareita. Kukkivat on nyt pysyvässä haussa omaan hyllyyni ja odotan, että pääsen niitä uudelleen rauhassa tutkimaan. Olisi mielenkiintoista katsoa, miten Epin ja minun yhteinen taival tällä kertaa taittuisi. Jukka Sipilä ohjasi kirjan pohjalta keskinkertaisen tv-sarjan, josta Säisä itse sanoo: "Mies vain juo ja pilaa minun elämäntyöni". Harmillista yleisradion rahojen tuhlaamista.
Kuoharit II:m yläotsikko on Kohti kesää  1979 ja siitä ensimmäinen osa nimeltä Aika saaressa 1987. Kohti kesää  on Jouni Tossavaisen omaa historiaa.  Olen jonkin verran nuorempi kuin Eino Säisä ja vähän vanhempi kuin Jouni Tossavainen, sopivasti siinä välissä, että jaan molempien kanssa samoja kokemuksia samasta ajasta, samoista maisemista. Kurjenpolven ja Pajusenmäen välinen matka on lyhyt, ehkä 20 km, Tervon Saariskylään tuskin sataa kilometriä.  Elän Epin kanssa 1950-luvun maaseutua, töllien sähköttömyyttä, rankkaa työtä taustalla vielä  sodan kumu, supistettua kansakoulua. Pois lähden Jounin kanssa kansanopistoon. Autot ja mankat samat, uutiset pieniä ja suuria, kaukorakkautta ja taustalla ikävä omiin maisemiin. Jossain vaiheessa eksymme hoitotyöhön, mistä Jouni jatkaa määrätietoisesti kohti omaa missiotaan, kirjoittamista, toimittajuutta. Minulle ei käy yhtä hyvin, jään vuosiksi vetelemään viivoja kakkalistoihin, lihon ja masennun. Näin käy, kun ei juokse. Nuori Jouni  sen sijaan juoksi ja kirjoitti v. 2014 Savonia- palkitun elämäkerran juoksija Hannes Kolehmaisesta, New Yorkin Lentävä suomalainen, Like-kustannus. Kuohareitten  loppuosa  etenee takaa eteenpäin, vähän niin kuin blogimerkinnät. Marraskuussa lähdetään menemään kohti edellistä kesää, ei seuraavaa. Tähän rakenteelliseen valintaan löytyy kirjan myöhemmässä vaiheessa filosofinen selitys.

Aika saaressa on Eino Säisän päiväkirjaromaani vuodelta 1980.  Tässä osassa   kirjailija menee kirjailijan sisään. Einojouni antaa tulla tuutin täydeltä kaiken maailman kirjallisille kuohareille kuten Jouko Tyyrille, Jari Tervolle, rusettikaulus Klingelle sillä intensiteetillä, ettei ole epäilystäkään, etteikö tunteissa ole aitoa  kokemusta. Samalla nousee vanhempi nuorempansa avustuksella arvoonsa.  Kirjailijoitten yleistä tuskaa kuvataan vaikeuksilla kustantajien ja palkintoraatien kanssa. Valitettavasti on edelleen se käytäntö, että Savonia palkintoraati valitaan Kuopion kaupungin poliittisten voimasuhteitten mukaan. Ei kysellä Kirjailijaliiton,  Kirjallinen yhdistys Vestäjien, taidetoimikunnan eikä minkään muunkaan kirjallisuutta lähellä oleva tahon kantaa. Tällehän nauraa kaikkien Suomen kaupunkien puuhevoset, ei yksin Kuopion. 
Kirjan viimeisessä osiossa tutustutaan kirjailijan  biologiseen isään. Kuoharit nimikin saa lisämerkityksiä, olihan Pauli Tossavainen eläinten kuohitsija ammatiltaan, myös lehtiasiamies.Tämä osa kirjasta on pitkälti Jounin omien kirjojen synnyn kuvausta. Mielenkiintoinen,  minulle uusi tuttavuus on rautalampilainen runonlaulaja, Elias Lönnrotin aikalainen Vihta Paavo, josta hän kirjoitti teoksen Vihtapaavo, Like 1999. Tossavainen siirtyy aiheesta toiseen vähän kai tajunnanvirtansa mukana. Murrepohdinta tarttuu mieleen. Se, miten suuri merkitys on murteella, oman  kielisellä  ajattelulla asioitten  ja tunteiden käsittelylle. Muistan sen hyvänolon  tunteen, kun kuuden Länsi-Suomen vuoden jälkeen menin Savonlinnassa paikallislinjuriin. Kuskin aksentti  tarttui korvaan kuin unohdettu äidin hellä suudelma. Tai kun soittelin työpaikkoja niin keskusneiti niin kauniisti sanoi, että yhistettäänpäs. Murteen peittelyllä saattoi olla minulle, vielä keskenkasvuiselle tytölle, kehitystä  taannuttava vaikutus mualimalla.
Kuoharit on miesten kirja. Naisia vilahtelee vähän siellä täällä, mutta he jäävät avoimeksi kuten kirjailija Makkonen (Oksanen?)  Oman isän tarinaa ja suhdetta häneen käydään läpi toisten isähahmojen, Pulkkisen ja Säisän rinnalla. Kaikki isät ovat sekä kuohareita että kuohittuja, myös kuohuva maistuu kenelle missäkin muodossa. Mielenkiintoinen on huomio siitä, että varsin moni taiteilija on menettänyt isän suhteellisen nuorena. Vaikka isyyttä pohditaan paljon, kirjalijan oma isyys jää vähemmälle, ehkä siirtyy seuraaviin teoksiin. Vaikka teos on jonkinlainen muistelma, tekijän perhe-elämään ei juurikaan päästä kurkistamaan ellei sellaiseksi tulkita sitä, että teoksen lukija, kuulija on kautta linjan sinä. Vaimoko.  Kuva hämyisestä loppiaisateriasta on hellä ja pehmeä kuin lepotauko kirjailijan hellittämättömässä työputkessa. Samoin hiihto omaan saareen talvi-illassa. Teini-ikäinen tyttö piipahtaa  kuvassa kuten teinit ainakin. Maailmalle lähteneen pojan ikävöinti kirjataan. Tällaisia asioita tarvitsemme ja hyvä, että muutama kuvaus on tarttunut tämänkin kirjan liepeisiin.
Kuohareita voi kuunnella kirjailijan itsensä lukemana tästä.