Kun olin nuori, kaukaiset ja kotimaan uhkakuvat tuntuivat olevan aina jollain tavalla voitettavissa, ratkaisun avaimet ihan omissa pikkukätösissä. Tänään tuntuu, että suo siellä, vetelä täällä paitsi että suotkin ovat uhattuina. Silloin ei mitenkään voinut hyväksyä ajatusta, että mitä se tointaa (lue: kannattaa), kun uskoi, että kyllä tointaa, kun jaksaa vaan juosta kokouksesta toiseen, seurata uutisia ja pitää itsensä ja lähipiiri naapureita myöten tietoisena siitä, miten asiat pitäisi hoitaa. Väittely ei ole ollut milloinkaan mieleistä minulle, vaikka mielestäni minulla on aika vahva arvopohja. En osaa, en jaksa tingata. Nähtävästi kuuntelen liikaa toista tai sitten provosoidun kiehumispisteeseen. Myös torilla banderollin kanssa seisominen on minulle henkilökohtainen kauhistus. Upeita he, jotka jaksavat ja kykenevät selvittää ja kerrata, toistaa faktoja. Tästä on hyvä esimerkki maan uusi hallitus. Siitäkin minun pitää nähdä painajaisia, että mitenkä pärjäävät. Punamulta oli kova sana aikoinaan. Hyvä, että siihen on palattu. Ehkä maa sittenkin pysyy asuttuna, ehkä meiltä ei sittenkään valot sammu. On ollut oletus, että kun elämä etelässä ilmastonmuutoksen takia käy mahdottomaksi, tänne ryntää koko maailman väestö. Osmo Soininvaara heitti skenaarion toisin päin: entä jos tämä osa maapalloa jäätyy asuinkelvottomaksi ja me joudummekin lähtemään. Pitäisikö meidät ampua rajalle? Ei ole mahdollista mennä toisen pään sisään, mutta tekisipä vilkaista Jussi Halla-ahon aivopoimuihin. Koska on vaikea ajatella, että kauan politiikassa ollut tohtorismies olisi tyhmä ja tietämätön, ei voi tulla muuhun lopputulokseen, että hän on itsekeskeinen ja vallanhaluinen ihminen, joka häikäilemättömästi käyttää hyväkseen ihmisten halua kuulla yksinkertaisia ja "erilaisia" vastauksia vaikeisiin asioihin. Demokratiaan kuuluu tällaisenkin toiminnan sietäminen. Pitää kuitenkin pitää huolta, että pysytään lain kirjaimen sisällä. Pitää aina pitää mielessä 30-luvun Saksa. Suosittelen käyntiä Auschwitzissa. On sittenkin hyvä, että oikeistopopulistiset mekkalat eri puolilla maailmaa rikkovat mielenrauhaa.
Ymmärrän kuitenkin ihmisiä, jotka uskaltavat luopua hetkeksi tiedon virrasta, nousevat rannalle kuivailemaan itseään, kuuntelemaan luontoa, katselemaan pilvilampaita. Tuskin maailman pahuus siitä katoaa, vaikka välillä minäkin keskityn pakkosaadalukea-kirjakasaan, leivon viikon kovettumassa olleen piparitaikinan, piipahdan rukoushetkeen, taidenäyttelyyn ja lastenlasten kanssa Titi-Nalle konserttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti