Pönötystä Iisalmessa

 

Otsikko Kirjoittaako kirjailija aina itsensä kirjaan innoitti osallistumaan Ahopäiville Iisalmeen. Koska Juhani Ahon syntymästä on kulunut 160- vuotta ja koska hänet luetaan kansalliskirjailijaksi, oli ohjelma laadittu sillä oletuksella, että Ahon patsas on ja pysyy Iisalmen Kirkkopuistossa hamaan maailman tappiin.

Koska blogissa saa kirjoittaa mitä huvittaa, jaan  tässä vähän omakohtaista kokemusta päivistä, lähinnä lauantaisesta kirjallisuusseminaarista. Iisalmessa on syntynyt muitakin kirjailijoita kuin Jussi aho ja minä, esimerkiksi Eppu Nuotio eli Eija-Riitta Silvennoinen ja Teppo Kulmala, Eino Säisästä puhumattakaan. 

Eppu Nuotio käytti 20 minuutin puheenvuoron Ahon kirjasta Muistatko. Toisin kuin minä, Eppu Nuotio kokee eläneensä Ahon kanssa samaa kaupunkia ja lukevansa kaikista Ahon kirjoista Iisalmea. Mummoni isä, valtiopäivämies Antti Miettinen osti nykyisen Kuutolankadun ja Riistakadun kulmasta talon joskus 1890-luvun lopulla. Mummoni meni naimisiin naapuritalon Taavetti Miettisen kanssa ja heille syntyi poika, minun isäni. Itse synnyin myös kaupunkiin. Huolimatta näinkin vahvoista sukujuurista, en silti koe Iisalmea Ahon kanssa yhteiseksi. Johtuneeko siitä, etten ole juurikaan lukenut Ahon tuotantoa lukuun ottamatta pakollista Rautatietä. Siksi en tohdi itse Ahon tuotannosta sanoa juuta en jaata. Ahon elämäkerta on kuitenkin tullut tutuksi elokuvista ja monista elämäkerroista. Tuttu on Vieremän Kyrönniemen pappila ja Ahon ja Kauppis-Heikin kalamaja niemen nokassa. Olen ajanut Tuusulan rantatietä Aholan ohi, mutta Väärnin pappilassa ei ole tullut käydyksi. Siinä oma ahotuntemukseni.

Luentosali kahvitauolla. Hyvin oli turvaväleistä huolehdittu.

Seminaarin ehdottomin anti oli emeritus professori Jyrki Nummen luento Muistatko teoksesta. Se kirja on pakko hakea kirjastosta heti huomenna. Pitää vilkaista myös Danten (1265-1321)Vita Nuovaa. Nummi oli nimittäin tehnyt kirjallisen löydön, huomannut  että, Muistatko  myötäilee teemaltaan Danten kirjaa. Molemmissa kirjoissa kuvataan kaunokielisesti rakastettua, etsitään sitä jokaisesta kukasta. Nummi kuvasi Ahon kieltä helskytteleväksi proosaksi, jonka sodanjälkeinen modernismin aalto hylkäsi. 

Oi, miten kaipaan kirjallisuuden opintoja, oi miten tahtoisin kirjoittaa helskyttelevää proosaa. 

Eino Säisän kanssa olen enemmän samassa maisemassa kuin Juhani Ahon.

Mutta itse asiaan, sekä Eppu Nuotio, että kahvitauon jälkeinen luennoitsija Jyri Paretskoi kyseenalaistivat tavan lukea kirjaa kuin juorulehteä. Toki molemmat myönsivät, että materiaalina tekstiin tulee usein käytettyä omaa elämää, mutta on kirjailijan vapaus muokata omia muistikuviaan ja muistojaan aivan kuin ikinä haluaa. Nuotio vielä huomautti, että myös sillä, mitä ei muisteta, ei kerrota, on merkityksensä kuten Ahon kohdalla se, ettei hän mainitse Muistatko teoksessaan sisällissotaa lainkaan, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kuitenkin hänen poikansa taisteli punaisten puolella ja Venny-rouva sympatiseerasi Ahosta poiketen punaisia. Siis haava perheessä niin kuin koko kansakunnassa.

 Paretskoi sitten luki paperistaan kolumninsa myötäillen Nuotiota ja Nummea. Ei mitään uutta.

Jos olisin ollut rohkea, olisin käyttänyt seminaarissa seuraavan puheenvuoron: 

"Olen hyvin iloinen, että sain tässä seminaarissa tukea sille, että sanataide on ennen kaikkea tarinataidetta, ei kirjailijan elämän tirkistelyä. Olen osallistunut muutamaan kirjallisuuspiiriin kärsien ja ihmetellen, että miksi täällä ei puhuta kirjallisuudesta, tarinasta, että mitä se antaa, opettaako, vihastuttaako, ihastuttaako, tuoko uusia ajatuksia ja näkökulmia, vahvistaako entisiä. Annetaan kirjailijan sijoittaa romaanihenkilöön paloja itsestään, mutta ei ryhdytä samaistamaan kirjailijaa joskus hyvinkin raakaan romaanihenkilöön. Nähdään tällaisen pikkujuoruilun yli ihmisen työ."

 Hyvällä mielellä lähdin seminaarista varsinkin, kun sain vaihtaa vielä kuulumiset Kulmalan Tepon kanssa. Illalla vielä käppäilimme siskon perheen kanssa Iisalmen leveitä katuja ja purpatimme.  

Lapsuuden jännittävät paikat