 |
| Lepppävirran tsasouna |
Pitkästä aikaa oikeasti kirkossa, tietenkin maskein ja turvavälein. Striimipalveluksissa eivät aistit avaudu, ei kuulu ihmiskehojen kahinaa, ei askelten kopsetta, ei tuoksu suitsutussavu, ei pääse yhteiseen rukoukseen.
Ortodoksinen liturgia on minulle ennen kaikkea rukousta ja rukous taas omien ajatustensa ja elämänsä järjestelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä, että mitä se on juuri minun kohdallani, mitä pitää parantaa ja mistä olla kiitollinen. Se on pysähtymistä itseensä, mutta myös yhteyttä toisten kanssa tässä päivässä sekä yhteyttä ikiaikojen taakse kirkkomme perinteiden kautta. Kirkksalin estetiikka ja palvelusten toistuvuus tukee todella rukouselämää. Vaikka menet miten kiireisesti tahansa palvelukseen, niin kyllä kirkon ovella rauhoitut.
Kun seison liturgiassa, minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin se, joka sillä hetkellä olen. Milloin väsynyt, ahdistunut, tympääntynyt, poissaoleva. Tänään tunsin olevani kiitollinen etuoikeutettu, että minulla on tämä kirkko, joka antaa teoreettisen viitekehyksen ihmisyyteen ja lähimmäisen rakkauteen, antaa päämäärän, johon koetan, välillä kompuroiden, pyrkiä.
 |
| Tämän pöydän ääressä rukoillaan vainajien puolesta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti