Nurkkala

Minä keskellä äidin sylissä kuikuilen taakse, jossa tätejä,

 enoja, siskoja, isä valkoisessa paidassa. Edessä liuta serkkuja.

Lapsuuden suuria juhlahetkiä oli, kun alettiin suunnitella matkustamista äidin kotipaikalle Nurkkalaan. Matkaa ei maantieteellisesti ollut kuin 38 km Eniron reittikartaston mukaan. Autolla  sen sujauttaisi alle tunnissa, mutta 50-luvulla matkaan varattiin koko päivä. Ensin Pyöreen pysäkiltä junalla Iisalmeen, siellä, kun jäätelöt oli syöty juna-asemalla ja kävelty jonkin matkaa nupukivistä katua,  Makkosen  linjurilla Nurkkalaan. Autokyyti oli katkuinen ja pysähdyttiin joka talon kohdalla, jos tarve vaati. Pikkusiskolla oli tapana aina oksentaa ennen kuin päästiin Nurkkalan pysäkille. Usein meitä oli vastassa serkkulauma, tätejä ja enoja. Siltä ainakin tuntuu, että "kaikki" oli siellä aina, kun sinne mentiin. Nurkkala oli pikkuinen pellon ympäröimä mökki. Muutama lehmä, hevonen, lampaita haassa. Ukki oli hankkinut Nurkkalan pari vuotta ennen sotia. Näin perhe pääsi Ryönän sahan tuntumasta vähän väljemmille vesille. "Pois pappien silmien alta", kuten tätini sanoi. Ennen kaikkea Nurkkala oli oma. Ei tarvinnut käydä polkemassa kirkon urkuja vuokraa vastaan. Kun minä tulin kuvioon, Nurkkalan mummo ja ukki kuolivat aika pian. Ukista on yksi muisto. Siinä hän kynii kanaa aitan seinustalla. Ukin hautajaisista muistan, että minut nostettiin haudalta tullessa uunin pankolle sulamaan. Kun Heikki-eno toi morsiamen näytille, olin sanonut, että tyttöhän tuo on eikä mikään täti. Heikki-eno istui kiikkustuolissa ja veteli maniskalla haikeita slaavilaisia sävelmiä ja oli ilmetty James Dean. Nuori morsiamensa oli Marilyn Monroe. Yhdennäköisyys oli pikkutyön mielestä silmiinpistävä. Veikko-enon vinttipömpelissä pääsi tutustumaan ihmisen anatomiaan jännien lehtien kautta ja Inkku-täti kertoi hurjia kummitusjuttuja. Minulle on kerrottu, että oli ihan tavallista, että tuvassa luettiin kirjoja ääneen öljylampun valossa. Enot kävelivät käsillään ja tekivät kaikenlaisia voltteja pihamaalla. Taru kertoo, että sokea Liisa-mummo erotti vieraan askelista. Vieras käveli jaloilla.  Elämä 50-luvun Suomessa ei ollut helppoa, ei varsinkaan maaseudun pienviljelijällä. Kotimökistä oli lähdettävä etsimään omaa leipää tehtaisiin, savotoihin, kuka minnekin. Nurkkalan jälkeläiset pitivät huolen, että elämä on muutakin kuin työtä ja työtä. Jo kotikylällä, mutta ennen kaikkea  muualla osallistuttiin kaikenlaisiin kulttuuririentoihin. Oli lausujaa, näyttelijää, laulajaa ja poliittista toimintaa. Äiti kirjoitti sktesejä vielä 80-vuotiaana, ohjasi ja esitti niitä Vieremän Torpalla, kävi Kuntorannassa kursseja kurssin perään. Lassi-eno on saanut muc.dir. arvon kuoron johtamisesta.  Kun Nurkkalan perilliset alkoivat perustaa perheitä, syntyi huikea serkkulauma. Nyt oli jo mahdollisuus koulutukseen. Alkoi tulla maistereita, lääkäreitä, insinöörejä, ekonomia, professorikin ja jotka eivät niinkään kiinnostuneet koulun penkillä istumisesta, hakivat intohimonsa muualta kuten ammattisyhdistysliikkeestä tai yrittäjyydestä. Tuntuu, että jokaisella on ollut jokin missio, jota on seurannut.  Yhdistävä tekijä on perhekeskeisyys. Ukki ja mummo eivät ikinä arvanneet, miten heidän geeninsä liikkuvat maailmalla. Heitä tästä on kiittäminen. He loivat uskoa vaikeina aikoina, näyttivät, että elämä on aina elämisen arvoinen, aina löytyy hyvä syy elää ja aina on elämässä naurun ja ilon aihetta. Tällaisia tuli mieleen eilen Heikki-enon 90-vuotisjulilla  siinä uudemmassa Markku-Nurkkalassa, jos näin voi sanoa. Siellä raikui nauru kuin ennen vanhaan ja huumori kukki. Oli ihanaa kuulla helisevää lasten ja nuorten naurua. Miten siellä Nurkkalassa nauretaankin aina!