Kesän alussa heinäpelto oli pehmeää ja herkkää, multa vielä näkyvissä, ei saanut astua. Siitä sitten heinän korsi varttui ja vahvistui. Kun otti varresta peukalo-etusormiotteen ja vetäisi, jäi käteen kana- tai kukkotupsu. Kuivat korret kutittivat paljaita kinttuja ennen kuin ne kaatuivat viikatemiesten edessä.
Talon nuori emäntä silipasi kaiken kiireen keskellä seinältä kanteleen ja heläytti tuvan täyteen säveltä. Saman tien kannel seinälle ja takaisin keittiöön. Heinämiesten piti saada ruokaa.
Heinänkorjuun jälkeen pellon sänki pisteli jalkapohjia. Paluu kenkäaikaan alkoi lähestyä.
Näin se menee elämäkin. Alussa on ruoho pehmeää, vihreää. Sitten alkaa korsi pikkuhiljaa kutittaa ja lopuksi, kun sen paras terä on kaadettu, pistellä niin, että on suojattava jalkapohjat kengillä.
Jatkuva arvuuttelu valinnoista alkaa; kukko vai kana? pohjoiseen vai etelään? taloon vai mökkiin? auttajaksi vai autettavaksi? pehmeäksi vai kovaksi? kysyjäksi vai vastaajaksi? oppijaksi vai opettajaksi? yhteisöön vai erakoksi?
Mutta mitäpä, jos heittäsikin kengät nurkkaan, antaisi pistellä – elämän - iloitsisi pellonpientareesta, muhkeasta tyynystä, levähtäisi siinä ennen uutta loikkaa sänkipeltoon.
Antaisi kanteleen vastata kysymyksiin, antaisi sen soida!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti