Menin metsään

Sen tuhannen kertaa olen elämäni aikana mennyt metsään, usein eksynytkin. Sellaista se on, kun menee tunteella ja tuulispäänä. Anteeksi kaikille nämä. Mutta konkreettinen metsä on minulle pyhä paikka, ei kuitenkaan kirkon vertainen. Sain viettää elämäni tärkeät vuodet, kolmevuotiaasta 11-vuotiaaseen, sanan varsinaisessa merkityksessä metsässä, sähköttömässä, lähes tiettömässä korpikylässä Ylä-Savon perukoilla. Siellä viipotin polkuja pitkin naapuriin leikkimään. Siihen aikaan joka töllisssä oli liuta lapsia. Minä 6-vuotias noudin postin pikkumetsän takaa. Kerran postireissulla tuli tunne, että jokin seuraa minua.  Muistin mummon ohjeen, että rukoile, jos pelottaa. Niinpä polvistuin sammalmättäälle niin että polvet kastuivat. Siitä mättäästä tuli sen polun merkkipaikka, vaikka toista kertaa en viitsinyt polvia  kastella. Usein taapersin metsän halki tätilään ja sitten vihdoin kouluun, jossa tosin olin jo vieraillut kuunteluoppilaana muun lapsikatraan mukana. Kun myöhästyimme koulusta tunnin, selitys opettajalle oli, että syötiin ketunleipiä. Osasin ulkoa Anni Swanin kirjat ja kun istuin kallioisella metsän rinteellä, kuiskailin kuin Pikkupappilan Ulla, että metsän kaukainen sini. Pikkusiskon kanssa rakentelimme metsään peikonpesiä sammaleesta. Pessi ja Illuusia siellä asuivat. Olen ikuisesti kiitollinen lapsuudesta metsässä.  

Uljas Musta

Aikuisuuteen sisältyy useita metsättömiä vuosia, mutta luontoon mieli on aina vetänyt, erityisesti vesille ja mikäs muu kuin metsä ja vesi kuuluvat yhteen. Kun polvi rikkoutui 1½ vuotta sitten ja elämä muutenkin kuritti lujasti, sain lääkäriltä tuomion, että kävellä en saa, en ainakaan asfaltilla. Siinä taas  surutyöhön yksi urakka lisää. Onhan se kiva uiskennella kylpylässä ja vääntää kuntopyörää, mutta että ei metsään!

No, jos ei metsään niin edes metsän laitaan, ajattelin ja hankin Uljaan Mustan (kuvassa). Se vie minua sähköavusteisesti vaikka mihin. Eilen työnsin Uljaan pusikkoon ja ajattelin, että nyt kokeilen omin luvin polvea ja menin metsään. Naapuri oli nähnyt kesällä niillä seuduilla suden, joten pidin pientä ääntä. Sutta en nähnyt, mutta sudenkorento pörräsi hetken pään päällä. Metsä oli ennestään tuttu, mutta olipa puut niin kasvaneet, ettei sitä tutuksi tuntisi. Polvi kunnioitti iloani niin, ettei virkkanut mitään. Nimesin metsästä neitseellisen lepokiven itselleni. Tuskin siinä kukaan muu on koskaan istunut. Siinä kivellä istuessa tuli tunne, että vielä tästä elon puolelle käännytään. Toki menetän kiveni, kun Kuopiosta työntyvä moottoritie sen kellistää, mutta niin kuin elämässä muutenkin, aina löytyy uusia kiviä ja mättäitä levähtää.

Taiteitten, runojen ja haamujen yö Varkaudessa

 

Kävin todistamassa pojan tähtihtetkeä. Hän soittamassa idolinsa A.W. Yrjänän bändissä. Tämä siis Varkaudessa Pirtinvirran Puistojuhlassa. Oli lämmin, mystinen ilta. Valonheittimet kaunistivat puita eri väreissä ja kymmenistä ruokakojuista levisi tuoksuvat aromit iltaan. Musiikista en ymmärtänyt mitään, mutta se tuntui sydämessä ja suolistossa. Silmät piti välillä sulkea, ettei hurja valotykitys lavalta kaataisi nurmelle. Taisi olla sitä progerockia. Ihmiset huojuivat  mustana kuin yönvarjot ainakin. Tähän haamujoukkoon oli helppo sulautua, varsinkin, kun oli pimeää. Tätä vissiin kutsutaan ekstaasiksi.  Keikan jälkeen ajelin kotiin ihan selväpäisenä, mieli hyvinkin kirkkaana. 

Iltaa pohjusti  Taidekeskus Väinölä. Siellä esitimme alkuillasta Seijan ja minun kirjoittaman hupaelman Taiteessa on voima. Varkauden Senioriteatterissa on voima! Sinne taas syksyllä. Esityksen jälkeen runoilimme. Luimme omia ja toisten runoja, kun naapuritontilta kumusi rockin ryske sieltä Pirtinvirralta ja katujuna puksutteli ohitse. Monimuotoista on kulttuuri!

 

Panu, Olavi ja minä

 Aina ja aina uudestaan. Palaan. Päätän. Vannon. Ei niin, ettäkö sillä olisi mitään merkitystä - paitsi minulle, mutta sehän se tärkeintä onkin, että edes itselleen on itsestään jokin merkitys. Puhun nyt tähän blogiin kirjoittamisesta. Vanhanaikaista, totta. Kun en kuitenkaan mitään podcastia ole ajatellut ryhtyä suoltamaan niin tyydyn tähän muinaistoimintaan. Koska maailmassa on paljon kaikenlaista puutaheinää, niin kyllä sinne yksi vaatimaton merkintä minultakin mahtuu. 

Että mitäkö kuuluu?  Kiitos kysymästä. Talvi meni - itseasiassa jo toinen talvi - teatterin parissa. Sitäpä ei ole ennen tullut kopaistuaakaan paitsi v. 1972 Pietarsaaren Näyttämöllä:   " Tämä on  Carrarin perhe Espanjassa 1939. Sisällissota on alkanut. Kenraali Francon johtamat joukot ovat hyökänneet tasavaltalaisia vastaan. Seuraa kolme veristä vuotta, jolloin Espanjan kansa taistelee vapautensa puolesta." ( Frederico Garcia Lorca). Esitin perheen tytärtä Manuelaa ja sitaattiteksti oli ensimmäinen repliikkini. On täytynyt jännittää 19-vuotiasta Railia kovasti, kun vieläkin muistan nuo sanat. Pari talvea on nyt mennyt Soisalo-opiston Senioriteatterissa ja tulipa sinne  ystäväni Seijan kanssa väännettyä tekstintapainenkin. Taiteessa on voima esitettiin Taidekeskus Väinölän Naivistit-avajaisissa ja vielä pitää esittää 8.8. Taiteiden yössä. Taiteellisen ansion korvaa ryhmän hillitön ilo ja halu  irrotella. 

 

En ryhdy tässä tarkemmin esittelemään Olavi Paavolaista. Ottakaa selvää, jos kiinnostaa. Panu Rajalasta olen tehnyt merkinnän aiemminkin. Silloin oli kyse I.K.Inhan elämäkerrasta. Ei olisi uskonut, mikä merkitys oli minulle Panun kirjasta  Tulisoihtu pimeään -Olavi Paavolaisen elämä. Tämä on kolmas Paavolais-elämäkerta siis  mies kyllä tunnetaan. Olavi ei niinkään inspiroinut, mutta tietäen Rajalan tavan käsitellä asioita, kiinnostuin. Kirja onkin enemmän kirjallisuuden historiaa, kirjallisuustiedettä kuin juorukirja. Siinä ovat samoissa kansissa Tulenkantajat, Kiila ja sun muut kirjalliset poppoot. Tuttuja asioita, mutta nyt kiteytetty innostavaan muotoon. Kirja on myös pala Suomen sota-ajan historiaa sekä erilaisten ajattelijoiden ja taiteilijoiden mielenmyllerrystä aatteiden ja tankkien  ristitulessa. Luettua tuli tunne, että pakko kirjoittaa itsekin. Ei sillä, että noin suuria osaisin kirjata, mutta jonkinlaista ajankuvaa voisi   jättää. Kaivoin yhden vanhan jutun pitkästä, pitkästä aikaa ja pääsin tarinaan sisään. Jos se tarina taas karkaa niin menköön. Kun on kaksi kirjaa kirjoittanut niin ei se niin välttämätön ole se kolmas. Yönsisar oli kirja. Saaren Nainen juosten heitetty ihan vaan siitä pelosta, ettei jäisi ikuiseksi esikoiskirjailijaksi. Kolmas tulee jos tulee. Nyt kun ei ole pakkomiellettä julkaista, voi hyvillä mielen nauttia liikkeestä ja vapaudesta, sormien lennosta näppäimillä, ajan kulusta niin, että ruoka palaa uuniin. 

Lurppaluomi lukee

 

Perin äidiltä mahtavan silmäluomivarustuksen. Kudosta luomissa riittää niin paljon, että alkavat olla jo katselemisen esteenä puhumattaankaan ulkonäöstä. Tätä valitin lääkärille tammikuussa ja pikaisen tutkimisen jälkeen pääsin erikoissairaanhoidon jonoon odottamaan luomileikkausta. Syksyyn mene.  Muuten viime tipassa. Nimittäin tällaiset plastiikkakirurgiset toimenpiteet poistuvat hallituksen säästöjen takia erikoissairaanhoidon palveluista 2026. Mehiläisessä luomileikkaus maksaa 1700 €. Jatkossa köyhät laittakoot tulitikut luomia kannattelemaan. 

Äidillä luomet jäätyivät pakkasella laseihin. Minun arkeeni vika vaikuttaa niin, etten pysty enää lukemaan kirjaa.   Kun on lukenut säännöllisesti ja intohimoisesti yli 60 vuotta, muutos on järisyttävä. Eipä mitään. Siirrytään sitten äänikirjaan. Alku oli hankalaa ja vaati aivan uuden asenteen tekstiin. Olen aina ollut kohtuullisen hidas lukija johtuen lähinnä siitä, että halusin tuijottaa lausetta, pohtia sanajärjestystä, selata välillä tekstiä taaksepäin, pysähtyä miettimään. Nyt lukija paapattaa menemään niin, että hengästyy. Mitä se sanoi, millä tyylillä, millä äänenpainolla. Lukijalla on yllättävän suuri valta luetun ymmärtämiseen juuri tuon painotuksen takia. Joku hihkaisee niin, että säikähtää, toinen mörisee kurkkuäänellä niin, että tekee mieli itsekin rykäistä. Joku piipittää kimakasti raskaita asioita. Hankalia ovat kirjailijan itsensä lukemat kirjat. Minusta kirjailija on siinä liikaa läsnä ja itse teksti jää taka-alalle. Minä haluaisin unohtaa kirjailijan lukiessa ja tehdä oman tulkintani tekstistä. Toisaalta nippelikuvioitten poistuessa tarinat ovat alkaneet elää ja viedä mukanaan. Onko se sitten kirjallisuutta vai kuunnelmaa hmmm. Oma lukutyyli joka tapauksessa on muuttunut paljon vähemmän analyyttiseksi. Ei kai tämä niin kauheaa ole, vai mitä?

 Tämän talven aikana halusin mennä sellaiseen maailmaan, joka ei millään lailla kosketa tätä päivää. En halunnut vertaistukea enkä lohtusanoja enkä varsinkaan mitään autofiktiohömppää. Äänikirjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse jonotella, vaan voi napata heti, kun kiinnostava kirja tulee eteen. Pitää tietysti maksaa parikymppiä kuussa, mutta eihän tässä tule muuhunkaan tuhlattua ja yhden kirjan hinnalla saa varmasti niin monta kirjaa kuin ehtii kuukaudessa lukemaan. Ehkä luomileikkauksen jälkeen palaan kirjakirjaan. Aika näyttää. Koska en tosiaankaan halunnut tätä päivää, ryhdyin kuuntelemaan sota-ajasta kertovia kirjoja.  Laitan tähän luettelonomaisesti kevään kirjat lähinnä oman muistini tueksi.

Paavo Rintala: Sissiluutnantti. Tarinat upseerien sota-ajan elämästä olivat kiinnostavia. Upseeri- isä ei koskaan kertonut sotajuttuja niin tämä nyt sitten sopi hyvin. Loikin sissien retket vihollisen selustaan yli liian jännittävinä.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika: Lapsuuden muistelma, Välirauha. ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Taattua Eeva Kilpeä. Häntähän lukee vaikka väärin päin.

Kjell Westö: Molly ja Henry. Näyttelijän ja tiedotusupseerin elämää sota-aikana. Hieno kirja.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas lukeutuu samaan sarjaan edellisen kanssa. Tässä kerrotaan suomenruotsalaisesta perheestä sodan kurimuksessa ja heidän uhrauksistaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna kertoo kylästä desanttien armoilla ja miten sodan kauhut kertautuvat vuosikymmenien taakse.

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. No johan! Kirjassa Kekkonen- niminen henkilö haaveilee uuden Viipurin rakentamisesta Pohjanmaalle. Tarinalla on todellisuuspohja. Hyytäviä on dokumentaariset lainaukset sota-arkistosta. Ihmisiä nimittäin kehotettiin jättämään kotinsa ja ylös kirjaamaan  pikkutarkasti irtaimisto, jonka armeija muka toimittaa pois. Näitä  luetteloita Anna Kortelainen on jäljentänyt kirjaan sanatarkasti.  Kirjan mukaan näin haluttiin välttää ruuhkaa. Evakot kuormineen olisivat olleet armeijan tiellä. Niin paloi Viipurin mukana  ihmisten kodit, nuket ja kankaat.   Kirjassa nostetaan myös hyvin esiin kaupunkilaisevakkojen lähes täydellinen unohtaminen oman onnensa nojaan. Tästä heräsi kiinnostus tutkia ilmiötä enemmänkin.

Sotajuttujen lisäksi luin

Anna-Riitta Carslsson: Rakas Eeva Kilpi. Tämä uutuus syvensi kuvaa kirjailijasta ja vei mennessään. Samoin kuin

Heidi Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton.

Hienoja, uudenlaisia elämäkertoja kuten Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta.

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Philip Teir: Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta

Jukka Viikilä: Erittelyä

Anneli Kanto: Ihan pähknöinä. Nyt menossa. Tämän kanssa palailen vähitellen tähän päivään.

 

 

Kauhujen kevät

 

Joskus elämässä on kallio vastassa

Edellisestä blogimerkinnästä on pian ½ vuotta. Siinä hehkutan kovasti uutta, liikunnallista elämää. Kaikki menikin hyvin kunnes 5.2. maailma kaatui. Lapsenlapseni 19-vuotias Paavo menehtyi keskellä arkipäivää täysin yllättäen. 

En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi äitinä ja mummona, en koskaan niin tyhjäksi. Kaksi päivää Paavon kuoleman jälkeen kuoli nuorehko, läheinen perheystävä auto-onnettomuudessa. Käsittämätöntä. 

Purin surua liikuntaan. Jumppasin, kävelin, uin. Kunnes 27.2. virtuaalivesijumpassa napsahti polvi. Jotenkin könysin altaasta ylös. Seuraavana sunnuntaina menin kuitenkin kirkkoon ja kun paaston aika oli ja surua paljon sydämessä, tein polvirukouksen. Polvi napsahti uudelleen. Sitten pitikin jo mennä lääkäriin. Vamma kuitattiin alkavaksi nivelrikoksi ja pistettiin kortisonia. Ei auttanut. Seuraava lääkäri kuitenkin armollisesti määräsi röntgeniin, mutta kun luut olivat ehjät, kirjasi diagnoosiksi Määrittämätön polvivamma. Kolmas lääkäri jo uskoi, että jalalla ei kävellä ja määräsi viimein magneettikuvaan. Sitä odottelin kattoon tuijottaen kolme viikkoa ja kuvauksesta toiset kolme viikkoa odottelin ortopedille pääsyä. Hoipuin kainalosauvojen varassa lapsenlapsen haudalla. Vaivasin ystäviäni Seijaa ja Jounia kuskaamaan joko minua lääkäriin tai hakemaan ruokaa noutopalvelusta. Sielunhoitoa sain rippi-isältäni.  Näistä suuri ja nöyrä kiitos! 

Viimein 17.5. löytyi vika: kierukan repeämä, nivelsiteen repeämä ja rustovamma. Vammat hoidetaan nykyisin fysioterapialla. Kunpa hoito olisi voinut alkaa aikaisemmin, mutta tuntuu tuon diagnoosin saaminen olevan aika pitkässä juoksussa. 

Tässä mylläkässä luotto elämään horjui raskaasti. Uskaltaako toivoa edes unta seuraavaksi yöksi? Miten Paavon sisaret pärjäävät, entä serkut? Missä Paavon sielu on nyt? Suuret ja pienet kysymykset kaikki rintarinnan ja sikin sokin mielessä ja kaiken kruununa jäätävä polvikipu. Täytyy sanoa, että itsesäälikin voi joskus lohduttaa. 

Nyt on kuitenkin kesä. Polvi hyväksyy jo autoilun ja kuntoutus alkaa purra. Lapset leikkivät kuin ennenkin ja poika on löytänyt oman terapiansa musiikista. Paavo ei koskaan palaa, mutta on uskottava, että vielä tulee aika, jolloin voimme muistaa häntä iloiten, ei kyynelin.

Nyt on pakko hehkuttaa!

 

. 

Rohkaistuin osallistumaan  Tanhuvaaran Urheiluopiston Kunnonstartti +60 ohjelmaan Savonlinnassa.

 Ihan lyhyt tietoisku, että mitä tuo tarkoittaa: Prosessin kesto 1 vuosi. Kolme x 4 päivää Tanhuvaarassa, lähijaksot 1x kk Kuopiossa, verkkokursseja ja Teams-yhteyksiä pitkin vuotta. Koko täysihoitopaketti 849€ minulta, joka haluan asua 1hh huoneessa. 2hh vähän päälle 600€. On muuten ihan hotellitason majoitus ja ruoka hyvää. Maksetaan kolmessa osassa.

1. lähijaksolla testattiin jokaisen lihaksen ja oman kestävyyden nykykunto sekä tehtiin kehonkoostumusmittaus. Laadittiin näitten mittausten ja omien tavoitteiden  perusteella  liikuntaohjelma, jota siellä myös harjoiteltiin. Mittauksiin palataan vuoden kuluttua.

Tällä iällä lihasvoima rapistuu ja lihakset kutistuu, jos niitten antaa vaan olla. Itseasiassa rapistuminen alkaa jo 50-vuotiaana. Niinpä siellä taottiin kalloihin voimaharjoittelun merkitystä ja tosiaan etsittiin myös niitä lihaksia. 

Minulle testi näytti, että jalkojen lihakset ovat ikääni nähden keskitasoa paremmassa kunnossa, mutta vatsalihakset - missä lie. Käsien puristusvoimaakaan ei ollut paljon ollenkaan. Tasapaino oli keskitasoa, mutta viskeraalirasvaa niin hemmetisti! 

Se oli yllättävä tieto, että kävely kyllä parantaa kestävyyskuntoa, mutta ei juurikaan lisää  lihasvoimaa, eikä rasva ala palamaan ennen kuin olet kävellyt 1½h niin, että pulssi on yli 100. Noin tehden rasvanpoltto kyllä jatkuu kävelyn jälkeen jonkin aikaa. Kuntopyöräharjoitus (HIIT) 2 minuuttia hitaasti raskaalla vastuksella + 20 sek. nopeasti yhteensä 20 minuuttia vastaa tuota kävelylenkkiä, mutta ei siinä raitista ilmaa saa. Minulla on ollut lonkan kanssa ongelmia. On hoidettu bursiittina, piriformiksena ja insert-jänteen kulumana. Tanhuvaarassa jotain laukesi, eikä lonkka vihottele tällä hetkellä. Liekö ollut psyykkistä koko kipu.  Kävelen jos kärsin, mutta jos en niin sitten pyöräilen. 

Kotikuntosali. Kiitos pyörästä Hannu ja Leena!

Olen tähän asti käynyt Vesileppiksessä vesijuoksulla 1x vk. Jatkossa kipitän sinne 2x vk. Menen ensin kuntosalille ja teen kropan joko ylä- tai alaosan ohjelman,  lämmittelyineen ½h ja sitten uimaan ja saunaan. Viime viikolla jo näin tein ja onpa vetreä, joskin vähän kipeä, olo. Kuntosaliohjelma laadittiin niin, että lonkka kestää. Yksi laite pitää jättää väliin, mutta sain siihen korvaavan liikkeen. Seniorikortilla saa muuten  pyöriä Vesileppiksessä vaikka koko päivän. Hiihtoputkeenkin  pääsee, jos viitsii raahata sukset mukaan.  

Ensi viikolla tapaan ryhmäläiset Kuopiossa salijumpan merkeissä. Luulen, että nämä tapaamiset ovat parasta motivaation ylläpitoa. Yhdessä mennään kohti elokuuta ja seuraava Tanhuvaara-jaksoa!

Voi olla, että tämä projekti kaatuu ja luikin hiljaisuuteen tai sitten ei. 

Kapinen kettu

 

Keväällä 1976 loppui kaivosta vesi. Asuimme silloin omakotitalon vintillä kaupungin liepeillä. Talon isäntäväki ratkaisi vesiongelman sulattamalla saunaveden lumesta. Ihan kelpolöylyt saimme, mutta reilu viikko löylyistä viimeillään olevaa vatsakumpua alkoi kutittaa niin saakelisti. Muutaman valvotun yön jälkeen menin neuvolaan ja sieltä passitettiin suoraan Savonlinnan keskussairaalaan. Olin viikon päivät eristyshuoneessa ja hoitaja kävi kerran pari vuorokaudessa hölväämässä meikäläisen päästä varpaisiin keltaisella mönjällä. Koko ajan piti olla käsineet kädessä ja päässä joku myssy. Olin saanut lumivedestä kapin eli syyhypunkin. Aivan järkyttävä tauti! Tyttäreni ei ollut tästä moksistaan, vaan syntyi pari viikkoa lasketun ajan jälkeen terveenä ja hyvinvoivana. Mummonmökissä asuessamme Myrna-koira alkoi kaapia itseään ja äkkiä selvisi, että lienee käynyt supin pesässä tai jossain sellaisessa. Lääkitys paransi koiran. 

Nyt pyörii Oravikosken kylällä, aivan asutuksen keskellä kapinen kettu. Minulla varmaan oli eri variaatio kuin eläimillä, mutta voin kuvitella sen tuskan, mikä eläimellä on. Tuolla se juoksee pakkasessa puolikarvaisena. Tauti on tarttuva ja kun laskee, miten paljon täällä Oravikoskellakin on koiria ja myös terveitä kettuja niin kyllä pitäisi nopeasti hoitaa tämä yksilö pois. Ihmiset ovatkin aktivoituneet kiitettävästi asian  hoitoon. On oltu yhteydessä Riistanhoitoyhdistykseen ja poliisin. Jotkut haluaisivat säästää ketun hengen loukuttamalla se ja viemällä hoitoon. Hyytävä on ajatus sairaasta villieläimestä loukutettuna. Se joutuisi olemaan hoidon ajan vangittuna. Sen verran tunnen myötätuntoa eläintä kohtaan näin kokemusasiantuntijana, että olen armolaukauksen kannalla. Loppuisi kärsimykset kerralla, loppuisi koiraihmisten hätä ja asian veuhtominen facebookissa. Luonnon tasapainon kannalta ei ole väliä, kuoleeko kettu tautiin ja kärsii kauan vai pääseekö vaivastaan heti. Antakkee armoo!